Helsingin Sanomat lanseerasi uuden Visio-liitteen, jossa keskitytään teknologiaan ja talouteen. Ensivaikutelma ja -kommentit, ainakin omassa kuplassani, ovat täyttyneet ihmetyksestä siitä kuinka kirjoitukset tuntuvat henkivän 1980-luvun juppimentaliteettia ja jatkuvan kasvun eetosta vailla huolta maailman isoista haasteista. Miten näissä teknologian ja rahan ylistyksissä otetaan huomioon ilmastonmuutos, luonnon tilan heikkeneminen, epätasa-arvo? Yleisemminkin, meillä väliin tuntuu olevan kahta eri tarinan kaarta. Yhdessä digitalisaatio mullistaa kiertotaloudella maailman jossa uudelleenkäytetttävät raketit vievät taivaan täyteen satelliitteja ja ihmisen marsiin, toisessa ilmastonmuutos, ympäristötuho, globaali epätasa-arvo, ja ihmiskunnan kyvyttömyys jatkaa radallaan vievät meidän yli maapallon kantokyvyn. Nämä visiot kilpailevat, mutta kumpi vastaa todellisuutta? Pahaa pelkään, että mahdollisesti molemmat, ja yhtä aikaa.
Ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen näkyy talvissamme, mutta suuret vaikutukset sillä on ihmisten elinmahdollisuuksiin kuumemmilla alueilla. Kuudennen sukupuuttoaallon alku lienee jo tuhansien vuosien takaa maanviljelyksen aloituksen myötä, mutta jatkossa se yhä pahenee niin luonnonvarojen kestämättömän käytön kuin ilmastonmuutoksen vaikutusten vuoksi. Hälytyskelloja on jo soitettu pitkään.
Yhteiskunnan kyky selvitä ja toipua erilaisista ympäristöstä tulevista shokeista paranee kuitenkin hyvinvoinnin ja teknologian kehittymisen myötä. Länsimaissa myrskyt eivät aiheuta tuhansia kuolonuhreja sillä kykenemme varautumaan niihin, ruoantuotanto on lannoitteiden ja koneiden avulla mahdollista entistä tehokaammin, pandemioihinkin kehitetään rokotteet entistä nopeammin. Mutta tämä tarkoittaa myös että ne, joilla on varaa, kykenevät suojautumaan ilmastonmuutoksen vaikutuksilta, vaikka maailma ympärillä kärsii. Se ehkä maksaa heille aina vain hieman enemmän kuin aiemmin, ja mahdollista aina vain hieman pienemmälle joukolle, mutta juuri kulloisellakin hetkellä hyvinvoivilla on mahdollisuus ajatella hyvinvointinsa pysyvän jos he riittävästi sen eteen työskentelevät. Tällöin suurempi haaste näyttäytyykin yhteiskunnan vauhdissa pysymisessä kuin joku kaukaisempi vaara kuten ilmastonmuutos.
Ilmastomielenosoituksissa lanseerattu Nyt On Pakko -slogan ikävä kyllä on totta vain jos haluamme ilmastonmuutoksen vaikutuksia rajattavan kaikille. Niille, jotka kykenevät vielä suojautumaan ilmastonmuutoksen vaikutuksilta, muutos ei välttämättä näytä pakolliselta kun välittömämmät huolet pyyhkäisevät ohi vasemmalta ja oikealta.
Käytännössä siis teknologia mahdollistaa selviytymisen tulevaisuuden mullistuksista, ainakin osalle ihmiskuntaa, ainakin toistaiseksi. Tämä joukko voi sitten voi nauttia scifitulevaisuudesta, ilmasta tehtävästä ruoasta, automatisoiduista palveluista ja mikä jottei avaruusturismista. Mutta jos kehityksen hedelmät eivät mene myös muille, noiden etuoikeutettujen elämän nurjana puolena ovat ne luontokatastrofista kärsivät huono-osaiset, joiden elämä ei sitten kovin arvokasta olekaan. Tämä tietysti vaatii myös sen että hyväosaiset kääntävät katseensa muualle ja löytävät selityksen sille, miksi juuri he ansaitsevat hyvän elämän ja nuo muut eivät. Mutta sitähän on tapahtunut maailman sivu, ikävä kyllä. Jos esimerkkejä halutaan, niin viimeisimpänä koronapandemian aikaan rikkaat maat kilpaa rohmuavat rokotteet samalla kun estävät köyhien maiden pyrkimyksen rokotteiden patenttisuojan murtamisen.
Itse suhtaudun positiivisesti ihmiskunnan mahdollisuuksiin vaikuttaa omaan tulevaisuuteensa. Ratkaisuja, niin teknologisia kuin yhteiskunnallisia, on esitetty ja esitetään jatkossakin. Mutta työtä se tulee vaatimaan ja tuskin lopputulos on mitenkään ideologisesti kaunis, vaan aikamoista rämpimistä kunhan maaliin päästään. Meitä uhkaavat haasteet ovat pitkäaikaisia ja luonteeltaan kasautuvia – hiilidioksidi kerran päästyään kiertoon pysyy siellä pitkään, eläinlajeja ei saada takaisin niiden kadottua – joten pikavoittoja ei ole saatavissa. Vaikka teknologia mahdollistaa tarpeellisten asioiden tekemisen aiempaa pienemmillä vaikutuksilla luontoon, ei se yksin riitä. Jos tarve ylläpitää omaa hyvinvointia johtaa yhä suuremmissa määrin kilpailuun resursseista työttömyyden ja talouden sakkaamisen pelossa, niin voi kysyä onko nykyinen raami perusteltu. Se kuitenkin vahvasti ohjaa tekemistämme ja rajoittaa valittavissa olevia vaihtoehtoja, kohti kahtiajakautunutta maailmaa jossa toisilla on futuristinen teknologiapössis ja toisilla ei paljoa mitään.
Olen nyt parin viime viikon aikana kirjoittanut vastauksia useampaan vaalikoneeseen, ja aika monessa kysymyksessä teemat tuntuvat olevan sallimmeko ”toiset” – maahanmuuttajia kuntaan, heikompiosaisia asumaan lähelle – tai vastakkainasettelua välittömien huolien ja pidemmän ajan haasteiden välille – kuten talouskehitys juuri nyt vastaan luontoarvot. Käytännössä siis poliittisia eroja halutaan hakea siinä ketkä ovat valmiit sulkemaan oman piirinsä pois ”toisilta”, kun taas talouden paineet jo lähtökohtaisesti määritellään sellaiseksi joka tuhoaa luontoarvoja. Sitä saat mitä mittaat, mutta eihän tuo meistä kovin kaunista kuvaa anna.
Ville Tulkki 