Viime viikot ovat olleet täynnä koon mittaamista. Milloin on tehty Suomen suurin ilmastoinvestointi koronaelvytyspaketin muodossa, milloin suurin ilmastoteko Olkiluoto 3:n polttoaineenlatauksen myötä. Yhdysvalloissa Bidenin hallinto julisti tavoitteekseen noin kahden biljoonan dollarin uudelleenrakennusohjelman, joka koossaan aika tarkkaan vastaa EU:n koronaelvytyspaketin 1,8 biljoonaa euroa. Englanninkielisissä linkeissä puhutaan triljoonista, mutta kyseessä ovat näköjään niin suuret numerot ettei kansainvälisesti ole edes päästy sopuun siitä, mitä sanaa niistä pitää käyttää. Suomeksi biljoona, miljoona miljoonaa.
Koronaelvytyspaketin ilmastotoimiin kohdistettu osa, noin miljardi euroa, ei sinänsä yksinään riitä ”suurimmaksi” investoinniksi, sillä esimerkiksi TVO:n mukaan OL3:n kulut ovat olleet 5,7 miljardia euroa, ja esimerkiksi tuulivoiman vuonna 2011 säädetyt tuet maksavat tukiaikana sähkön hinnasta riippuen parista kolmeen miljardiin euroon. Koronaelvytyspaketin suuruutta sitten ilmeisesti arvioidaan kokonaisinvestointien summana, sillä suurin osa paketista annetaan tukina eri investointeihin joihin panostetaan myös yksityistä rahaa. Nyt kun investoidaan, niin olisi tärkeää että investoinnit menevät kestävän yhteiskunnan rakentamiseen.
Summat ovat suuria, ja lopulta kilpailu siitä kenellä on suurin kuulostaa vähän, no, keskenkasvuiselta. Nimittäin, kun katsoo millaiset haasteet meillä on ilmastonmuutoksen hidastamisen ja biodiversiteetin hupenemisen estämisen suhteen, niin nämä nyt julistetut investoinnit ovat vasta hyvä alku. Siksi ainakin itseäni huolestuttavat puheenvuorot siitä, että nyt on tämä yksi investointipaketti jotta päästään talouden kanssa taas jaloilleen ja sitten aletaan sopeuttamaan. Koska mitä vaadittaviin investointeihin tulee, olemme vasta alussa.
Suomessa tehtiin viime vuonna tiekarttoja siitä, mitä ilmastoneutraalius vaatisi eri yhteiskunnan sektoreilta. Jos haluamme vähäpäästöisen yhteiskunnan ja teollisuuden, se näiden tiekarttojen mukaan saattaisi hyvinkin vaatia vähäpäästöisen sähköntuotannon kaksin- tai kolminkertaistamista seuraavien kolmen vuosikymmenen aikana. Samalla teollisuuden prosessit pitäisi miettiä ja tehdä uusiksi, sillä hiilivetyjen polttaminen vain ei jatkossa enää ole kannattavaa. Kaupungistuminen on yhä Suomessa takamatkalla siitä mitä maailmalla on nähty, ja jatkunee kunhan sille annetaan mahdollisuus. Kaikki tämä vaatii jatkossakin investointeja – ja, jotta pääsemme maaliin asti, ne pitää olla edes suhteellisen hyvin kohdistettuja. Se, että jokin investointi kuten tehdas tai kaivos luo työpaikkoja, ei enää riitä, vaan niiden pitää olla myös yhteiskunnan ja luonnon kantokyvyn kannalta hyvin perusteltavissa. Toisaalta, työtä tässä on tehtävänä, joten miksi pitäisi tuhlata voimavaroja toimintaan jolla ammumme pidemmällä aikavälillä itseämme jalkaan?
Edessä on muutama vuosikymmen yhteiskunnan uudelleenrakentamisen aikaa. Se tulee vaatimaan isoja panostuksia. Vaaditaan myös toimijoita jotka kykenevät tähtäämään pitkällä aikavälillä tulevaan hyvään. Yritykset ovat tähän puheen tasolla heränneet mutta, toimiessaan markkinatalouden ehdoilla, haluavat julkisen vallan säätelyä. Käytännössä valtakirja pitkän tähtäimen kestävyydestä huolehtimiseen on julkisilla toimijoilla kuten valtioilla ja kunnilla, ja niiden rooli tulevassa muutoksessa on oleellinen.
On hyvä että maailmalla on herätty kilpailemaan myös investoinneista tulevaisuuteen. Suurimmat investoinnit ovat kuitenkin vielä tulossa, joten suuruuskilpailusta saamme toivottavasti kuulla jatkossakin.
Alla vielä viimevuotinen VTT:n Sip of Science -webcast aiheesta teollisuuden energiamurros, jossa Rasmus Pinomaa alkuun esittelee Kemianteollisuus ry:n madonluvut siitä, kuinka paljon vähäpäästöistä energiaa kemian teollisuuden puhdistamiseen kunnolla vaaditaan. Paljon on tehtävää lähiaikoina.
Ville Tulkki 