Lämmitys on yksi kaupunkiemme suurista yksittäisistä päästönlähteistä. Osa omasta työstäni on koskenut yhtä tapaa muuttaa kaukolämmön tuotanto vähäpäästöiseksi, ydinenergiaa. Muitakin tapoja lämmittää kodit kehitetään jatkuvasti, ja varsinkin uusille asuinalueille voidaan toteuttaa ratkaisuja jotka eivät vanhalla infrastruktuurilla olisi niin helppoja.
Finnoossa on rakennettu uudelle asuinalueelle matalalämpöinen paikallislämpöverkko, jossa uudet hyvin eristetyt asunnot lämmitetään noin neljänkymmenen asteen lämpöisellä vedellä. Tämä mahdollistaa lämmön tuottamisen tehokkaasti geotermisen lämmön ja lämpöpumppujen yhdistelmällä. Finnoossa käytetään myös keskisyviä, vajaan puolentoista kilometrin syvyyteen meneviä, lämpöreikiä. Tällöin pari reikää riittää usean kerrostalon alueen tarpeisiin. Käyttöveteen neljäkymmentä astetta ei vielä riitä, joten se lämmitetään vielä lämpöpumpuilla talokohtaisesti. Lopulta tällainen järjestelmä on sekä energiatehokas että vähäpäästöinen.
Lämpöjärjestelmän on toteuttanut QHeat, jonka teknologiajohtaja Rami Niemi oli kutsunut minut käymään paikan päällä. Matalalämpöverkko geotermisine kaivoineen on nyt toiminnassa Finnoossa, ja vaikka se perustuu koeteltuun teknologiaan ovat nämä sovellukset puskeneet aiempia käytön rajoja. Tässä on yksi konkreettinen esimerkki siitä miten siirtymä kohti kestävää yhteiskuntaa vaatii sekä panostusta uuteen, mutta tuo myös työtä.
Energiatehokkaat talot ja uudet asuinalueet mahdollistavat tällaisia kokonaisvaltaisia ratkaisuja. Valtaosa rakennuskannastamme pohjaa perinteisempiin lämmitysratkaisuihin, joiden irroittamiseen päästöistä tarvitsemme joukon toisiaan täydentäviä teknologioita. Näidenkin kehittäminen tuo uutta teollisuutta Suomeen, ja siksi kunnianhimoiset ilmasto- ja ympäristötavoitteet pitää nähdä tarpeellisina teollisuuden kirittäjinä.
Luukun alta lähtee koaksiaaliputki yli kilometrin syvyyteen. Lämmönvaihdin tositoimissa. Maan povesta tullut lämpö kiertää etualalla, ja kuvan lämpöpumppu nostaa sen lämmön avulla takana kulkevan lähilämpöverkon veden neljäänkymmeneen asteeseen. QHeatin Rami Niemi ja systeemin hallintapaneeli.
Turvallisuus on ollut yksi kevään isoista teemoista, niin kansallinen NATO-keskusteluineen kuin paikallinen jengikeskusteluineen ja vaalikoneiden kuri ja rangaistus -kysymyksineen. Yhteiskuntaan vaaditaan lisää kovuutta, samalla kun mahdollisuuksia pureutua haasteiden syihin leikataan. Itse kun olen työskennellyt turvallisuuskriittisellä alalla koko urani, ja työni puolesta velvollinen ylläpitämään ja edistämään hyvää turvallisuuskulttuuria, niin osa keskustelusta menee kaikkea oppimaani vastaan.
Turvallisuus on ennaltaehkäisyä
Mikään yksittäinen keino ei takaa turvallisuutta täydellisesti. Vaatimukset kurista ja kovista rangaistuksista kohdistuvat ongelmien seurauksiin, ja pahimmillaan niiden avulla vain piilotetaan ongelmia. Aito turvallisuus pohjautuu juurisyiden tunnistamiseen ja hoitamiseen, tilanteen pahenemisen ehkäisyyn, ja seurauksien hallintaan. Esimerkiksi jos resurssit eivät riitä oppilaiden huomioimiseen kouluissa, ei kurinpidon kasvattaminen tee muuta kuin korkeintaan piilottaa ongelman. Tällöin tilanne voi olla hyvin kova mutta hauras: tilanne pysyy paikallaan kunnes se äkillisesti rävähtää katastrofaalisesti.
Turvallisuus on yhteisö
Usein julkisuudessa nostetaan yksittäinen henkilö tikun nokkaan arvosteltavaksi kun jokin on mennyt väärin. Tästä saa kyllä aikaan sirkushuveja, mutta pidemmällä ajalla vaikutus on vain se, että virheitä ja haasteita peitellään ja annetaan niiden kasvaa kunnes peittelystä tulee mahdotonta. Usein se on kuitenkin ollut yhteisö, jonka käytännöt ovat väärinkäytökset sallineet. Siksi meidän tulisi pitää huolta siitä millaista yhteisöä rakennamme.
Nyt puheet ovat koventuneet ja monet ehdokkaat keräävät pisteitä haukkumalla toisia. Itsekin siitä olen osani saanut, mutta ei missään nimessä niin pahasti kuin monet muut. Valkoinen keski-ikäinen heteromies on aika suojassa yhä. Mutta en voi olla näkemättä miten tämä vastakkainasettelun huudatus luo ihan konkreettista aggressiivisuutta ihmisten käytökseen. Onkin aika nurinkurista että monet kovasti turvallisuudesta melua pitävät ovat myös luomassa ilmapiiriä, joka nimenomaan ei ole turvallinen.
Parasta turvallisuutta on luottamukseen perustuva yhteiskunta. Parasta turvallisuutta on se, että tunnemme toisemme. Että näemme ongelmat ennen kuin ne kärjistyvät ja huolehdimme niitä aiheuttavista juurisyistä. Ei kuriin ja kontrolliin perustuva toisten piilottaminen silmistä.
Turvallisuus on tunne
Turvallisuus ei ole vain konkretiaa ja mitattavia asioita, vaan myös tunne. Vaikka ihmisten turvallisuus on mitattavasti parantunut monilla tavoin, ei turvallisuuden tai turvattomuuden tunnetta pidä väheksyä. Omalta alaltani ydinturvallisuudesta voin kertoa esimerkin: tutkitusti suurimmat terveyshaitat ydinonnettomuuksista tulivat ihmisten turvattomuuden ja epävarmuuden seurauksena, ei niinkään esimerkiksi säteilyn. Tunteilla on merkityksensä.
Tuntemuksiin voimme onneksi vaikuttaa. Jälleen yleinen ilmapiiri määrää paljosta. Ikävä kyllä myös pelottelulla pyritään keräämään ääniä — tämä omalla osallaan tuo vastakkainasettelua ja vähentää yleistä turvallisuuden tunnetta. Tätä pelottelua ei pitäisi palkita.
Tulevaisuus valitaan nyt
Vaalit määräävät myös paljon sitä suuntaa mihin yhteiskuntaa kehitetään. Jos pelottelusta ja kovan kurin lupaamisesta palkitaan, on turvallisuutemme jatkossa kovin haurasta: kovaa ja helposti rikkoontuvaa. Yhteiskunnallisen luottamuksen rakentaminen taas on kovaa työtä, mutta siitä ajallaan palkitaan. Korkean luottamuksen yhteiskunnat ovat niitä toimivimpia, ja niissä myös talous toimii parhaiten.
Maailma pyörii radallaan, ja jopa sen itsensä selvyyden ymmärtäminen on vaatinut aikanaan tieteellistä tutkimusta. Sivistys, teknologia, ja yhteiskunnan toiminta perustuvat tieteen ja taiteen kehitykseen. Tutkimustyö antaa pohjan myös nuorten koulutukselle.
Tieteellä ja tutkimuksella on itseisarvonsa lisäksi myös välinearvoa. Teknologian kehitys, demonstrointi, kaupallistaminen, ja laaja käyttöönotto ovat oleellisia niin vihreässä siirtymässä, kiertotaloudessa, kuin kestävässä kehityksessäkin. Tulevaisuuden hyvinvointimme riippuu siitä, miten saamme Suomessa sekä nostettua tuottavuuttamme että teollisuuden jalostusastetta. Nämä pohjaavat oleellisesti sekä osaamiseen että innovointiin. Emme saa jäädä kunnianhimottomasti alkutuotannon lähteeksi, vaan vähäpäästöisen energiamme ja luonnonvarojemme pitäisi mahdollistaa korkean arvonlisän tuotteet.
Tutkimuksen riittävä rahoitus ja itsenäisyys on tärkeää. Sitä vastaan aika ajoin hyökätään nostamalla tikun nokkaan aiheita, joita ei pidetä niin tarpeellisina. Emme kuitenkaan voi välttämättä etukäteen tietää, mistä aiheesta lopulta on hyötyä ja mikä tutkimus jää historian ö-mappiin. Pitkälle menevät johtopäätökset otsikoiden perusteella eivät myöskään palvele mitään.
Tutkimus on tärkeää, mutta sen turvallisuus ja eettisyys on varmistettava. Onneksi tiedämme kokeilematta että sähkötyöt jätetään ammattilaisille.
Tiede pyrkii antamaan tietoa, mutta politiikan on pystyttävä perustelemaan valinnat myös tunnustaen, että ei ole vain hyviä vaihtoehtoja. Suomessa nykyään on jo medialukutaito hyvällä tasolla, mutta tieteen tapaa kerryttää tietämystä ei ehkä niin tunneta. Yksittäiset tutkimukset eivät välttämättä kumoa aiempaa laajaa ymmärrystä, ja jokainen tutkimus määrittyy osin sen mukaan mitä on päätetty tutkia, millä rajauksilla, ja millä keinoilla.
Suomessa tutkimusrahoitus on ollut tiukkaa ja rahoituskenttää on noin kymmenisen vuotta sitten myllätty ankarasti. Tämä tekee pahasti hallaa pitkäjänteisyyttä vaativalle tutkimukselle. Jatkossa tutkimusrahoituksen pitkäjänteisyyttä pitääkin parantaa. Toinen asia on perustutkimuksen kunnianpalautus: monet rahoitusinstrumentit vaativat yhä enemmän sovellettavuutta, joten jäämme tilanteeseen jossa perustutkimuksen aiheisiin haetaan rahoitusta larppaamalla soveltavaa tutkimusta. Tämä ei palvele rahoittajaa eikä tutkijaa. Tarvitsemme myös strategista keskipitkän aikavälin tutkimusta. Nyt meillä on Suomen akatemia rahoittamassa pidemmän aikavälin tutkimusta, Business Finland vientiä ja innovaatiota, mutta siinä välissä on selkeä vajaus rahoituksessa aiheista, jotka saattaisivat tuottaa uusia innovaatioita kymmenen – viidentoista vuoden aikavälillä.
Olin mukana Tieteen ja tekniikan vihreiden vaalipaneelissa tutkimuksesta vihreän siirtymän mahdollistajana, missä muun muassa nostin esille tarpeen jatkossa kehittää myös keskipitkän aikavälin tutkimusrahoitusta sekä vihreän siirtymän luoman suuren tarpeen rakentamisen ja valmistuksen käytännön osaajille. Se on katsottavissa linkistä alla.
Sitra julkaisi vastikään raportin negatiivisista päästöistä, tai miinuspäästöistä kuten he aiheen lanseeraavat. Kyseessä ovat siis tavat viedä hiilidioksidia pois ilmakehästä ja varastoida se pitkäksi aikaa.
Kirjoitin pari vuotta sitten miten hiilineutraalius ei ole riittävä lopullinen maali kaupunkien tavoitteiden osalta. Tämä pätee myös valtioiden tavoitteisiin. Varoitin myös tukeutumasta luonnon hiilinieluihin. Kirjoitukseni jälkeen ikävä kyllä olemme jo saaneet kuulla miten suomalaiset hiilinielut ovat romahtaneet. Joten harmillista, mutta blogaukseni on kestänyt aikaa. (Tosin nyt uudelleenluvulla kirjoittaisin uusiksi mekanismit millä nielut katoavat. Mutta blogit ovat hetkensä tuotteita.)
Joten olkaa hyvä — kun hiilineutraalius ei riitä – redux.
Sitran raportti käsittelee negatiivisia päästöjä ylätasolla kattavasti ja on hyvä johdanto jos aihe ei ole tuttu. Itse kun olen vuosikymmenen tätä keskustelua seurannut, olisin ehkä voimallisemmin tuonut esille eri keinojen rajoitteita. Hiilidioksidin sieppaus ja varastointi on kuitenkin hyvin energiavaltaista puuhaa, ja yleisesti parempi olisi olla tuottamatta hiilidioksidia lähtöjäänkään. Biomassan viljely energiaksi hiilidioksidisieppauslaitoksiin vaatisi hurjimmissa skenaarioissa Intian kokoisia maa-aloja, millä olisi suuria vaikutuksia luontoon jo itsessään.
Hiilen sieppaus ja varastointi nousee muotiin epäsäännöllisen säännöllisesti. 2000-luvun alussa sen piti olla hopealuoti jolla Keski-Euroopan hiilivoimalat saataisiin hyväksyttäviksi (spoiler alert: ei tapahtunut), 2010-luvulla ilmastotavoitteiden kiristyessä ja ilmastotoimien mataessa sen piti olla hopealuoti jolla maakaasun käyttö sallitaan ja 2050-luvun jälkeen saadaan sidottua yli tavoitteiden ilmakehään päästetyt hiilidioksidit takaisin pois kierrosta (spoiler alert: ei aiotussa mittakaavassa), ja nyt sen rooli tulevaisuuden skenaarioissa ehkä alkaa saamaan realismia. Ehkä. Joka tapauksessa jatkossa kaapattua hiilidioksidia pitäisi kuljettaa ja varastoida määriä, jotka saattaisivat olla verrannollisia fossiilisten polttoaineiden virtoihin.
Sitran raportissa esitetään Suomen vahvuutena metsäteollisuuttamme, josta voisi helposti saada kaapattua piipun päästä luontoperäistä hiilidioksidia kun biomassaa poltetaan. Tästä sitten joko varastoimalla tai tekemällä pitkäikäisiä tuotteita voitaisiin saada aikaan negatiivisia päästöjä. Samalla kuitenkin myönnetään ettei Suomessa ole soveltuvia luonnon varastoja hiilidioksidille. Lähimmät mainitaan olevan Norjan rannikolla, jonne pitäisi hiilidioksidi jotenkin kuljettaa.
Toisaalta koko konsepti polttamisen jälkeisestä hiilidioksidin kaappaamisesta perustuu nykyisiä rakenteita säilyttävään ajatteluun. Meillä on laitos joka polttaa biomassan, sitten kaapataan se, irroitetaan hiilestä happi, tehdään hiilestä tuote. Ensimmäisen vaiheen (poltto) osana saadaan kyllä energiaa, mutta sitä tarvitaan lisää korkojen kera seuraavissa vaiheissa. Miksemme käyttäisi hiiltä suoraan tuotteeksi tuon mutkan sijaan? (Vastaus: Koska se laitos on jo rakennettu ja uudelleen ajattelemisen sijaan on helpompi laastaroida yli vanhoja virheitä)
Polttamattomuuteen perustuvia teknologioita, jotka mahdollistaisivat biomassan tehokkaamman käytön, olisivat muiden muuassa sähköistäminen, energian paikallinen tuottaminen ydinenergian avulla, ja sellun teko polttoon perustuvan prosessin sijaan liuotinpohjaisilla prosesseilla kuten organosolv. Nämä kaikki vaativat kuitenkin kehitystä ja panostuksia, mutta toisaalta poistaisivat käyttökohteistaan suorat hiilidioksidipäästöt.
Sitra lopettaa raportin muutamaan politiikkasuositukseen. Nämä ovat:
Suomen on syytä edistää miinus- päästöjen ratkaisuja EU:ssa.
Miinuspäästöille on tärkeä asettaa Suomessa määrällinen tavoite.
Miinuspäästöille on tarpeen määrittää oma strategia, jossa kuvataan kattavasti Suomen nykytilaa, haasteita ja toimen- piteitä.
Miinuspäästöjä tuottavien ratkaisujen tutkimiseen, kehittämiseen ja kokeilemiseen pitää osoittaa riittävästi rahoitusta.
Suomeen tarvitaan taloudelliset kannustimet, joilla investoinnit miinuspäästöihin saadaan liikkeelle.
Nämä ovat kannatettavia tavoitteita, mutta piru asuu yksityiskohdissa. Negatiivisten päästöjen taserajat täytyy pystyä määrittämään teknologianeutraalisti siten, että ne eivät ole uusien innovaatioiden tiellä — vaan edistävät niitä. Monet teknologiat eivät itsessään kaappaa hiiltä tai varastoi sitä, mutta voivat olla oleellisia kokonaisuuden mahdollistajia. Kuten yllä kirjoitin, on on hiilen sieppauksella ikävä historia ilmastotoimien viivyttelyn perusteluna. Siksi mitä mittareita ja tavoitteita tehdäänkin, on huolehdittava että ne edistävät hyvää kehitystä.
Joka tapauksessa tulemme tarvitsemaan negatiivisten päästöjen teknologioita, varsinkin sellaisia joilla hiili saadaan varastoitua hyvin pitkiksi ajoiksi. Koska olemme niin syvässä savessa, että hiilineutraalius ei enää riitä.
Ehdokas teille joille pelkkä hiilineutraaliustavoite ei riitä.
Ruotsalainen tutkimussäätiö Stiftelse för Strategiska Forskning rahoittaa neljää konsortiota osana heidän Agenda2030 Research Centres 2019 -ohjelmaansa. Olen tämän ARC19-ohjelman ohjausryhmässä edustamassa ydinenergia-alan osaamista. Neljä rahoitettua tutkimuskeskusta tutkivat kasvinjalostusta, vedyntuotantoa, ydinenergiaa ja lääketietellisiä näytteiden analyysimenetelmiä.
Kävimme Uumajassa yhden keskuksen esittelyssä. Professori Åsa Strandin vetämässä konsortiossa tutkitaan geenimuokkauksen mahdollisuuksia viljelykasvien saannon lisäämiseksi. Käytännössä he pyrkivät löytämään keinoja yhteyttämisprosessin nopeuttamiseksi esimerkiksi selvittämällä mikä aiheuttaa kasveissa suojausreaktioita liiallisen valon olosuhteissa ja miten normiyhteytyksen palautumista voisi nopeuttaa. Kuvassa myös yksi laboratorion tunnelointielektronimikroskooppi.
Edessä tutkimusryhmä ja ohjausryhmää, taustalla kryo-TEM -mittauslaite. Tässä testataan lehtiä geenimuokatuista kasveista, joiden liiallisen valon suojautumismekanismia on muunneltu. Eri lehdet reagoivat valoon eri tavoin, joka näkyy kuvantaessa erilaisina kirkkauksina.
Itse olen ryhmässä ”päävastuussa” KTH:n vetämän SUNRISE-projektin osalta. Siinä tutkitaan lyijyjäähdytteisen ydinreaktorin teknologiaa, ja tarkoituksena on rakentaa ensimmäinen koereaktori lopulta Oskarshamniin 2030-luvulla. Ruotsissa on historiallisista syistä pitkä lyijyjäähdytteisten ydinreaktorien tutkimusperinne. Tämä ARC19-ohjelman projekti on toiminut kiihdyttimenä avaten useita rinnakkaisia projekteja edistämään matkaa demonstraatiolaitokseen. Käymme KTH:lla ja kahdella muulla keskuksella helmikuussa.
SSF rahoittaa strategista tutkimusta joka on vielä jonkin matkan päässä kaupallistumisesta, mutta ei ole enää perustutkimusta. Meillä Suomessa ei oikein tässä kohtaa ole luontevia tutkimuksen rahoittajia, liian kaukana markkinoista Business Finlandille ja liian lähellä käytäntöä Suomen Akatemialle. Tämä on yksi suomalaisen tutkimusrahoituksen aukoista.
Syksyn korkeiden sähkönhintojen ja lähes viikoittaisten tehopulavarotusten myötä mediassa ennakoitiin jo että eduskuntavaaleista tulisi energiavaalit. Nyt tammikuussa kun lauhat ja tuuliset säät ovat pitäneet hintoja matalina koko ajatus näyttää unohtuneen. Mutta, energiajärjestelmämme on murroksessa, joten eiköhän lähivuosina tulla näkemään useampi myrsky aiheesta. Kirjoitan tässä muutaman ajatuksen siitä, mistä lähivuosina tulemme energia-aiheesta keskustelemaan.
Markkinatoimijat haluavat ennakoitavissa olevaa toimintaympäristöä. Tätä ei viime vuonna saatu, kun Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja maakaasun ja sähkön toimitusten katkeaminen nostivat energian hinnan korkealle. Pidemmällä tähtäimellä olemme siirtymässä hyvää vauhtia kohti vähäpäästöistä energiajärjestelmää, ja reittejä on suunnilleen yhtä monta kuin maatakin.
Ennakoitavissa oleva toimintaympäristö tosin riippuu siitä keneltä kysyy. Sähkön tuottajat ovat painottaneet tarvetta markkinoiden ohjaamalle investointiympäristölle. Nyt tuotannon äkkiä vähentyessä markkinat ovat reagoineet nostamalla hinnat korkealle (kuten markkinoiden toimintalogiikkaan kuuluukin). Tämä taas ei energian käyttäjille ole lainkaan hyvä asia, ja esimerkiksi energian käyttäjien etujärjestöt ovat tehneet esityksiä sähkön hinnan alentamiseksi.
Muutostarve on hyvin tiedostettu, mutta mielenkiintoiseksi tämän tilanteen tekee matka tavoiteltuun lopputilanteeseen. Energian tuottajat ovat todenneet että vähäpäästöistä energiaa kyllä tuotetaan kunhan markkinoilla löytyy maksavaa kulutusta, kun taas eri teollisuuden alat ovat korostaneet kykyään uudistua kunhan vähäpäästöistä, tuotantovarmaa ja edullista energiaa on saatavalla. Missä järjestyksessä ja miten tämä tapahtuu on jotain mitä pääsemme nyt seuraamaan. Keskustelimme aikanaan tästä Kemianteollisuus ry:n Rasmus Pinomaan kanssa:
VTT:n Sip of Science -jakso teollisuuden energiamurroksesta ja sen vaatimasta energiasta.
Sähkömarkkinat
Sähköä tuotetaan ja kulutetaan verkossa samanaikaisesti. Tämä vaatii toimivaa ohjausta joka ottaa huomioon niin tuotannon, kulutuksen, kuin siirtoyhteydetkin. Nykyiset sähkömarkkinat toimivat siten, että niin tuottajat kuin kuluttajatkin ilmoittavat kuinka paljon ovat valmiita tuottamaan ja kuluttamaan seuraavana päivänä mihinkin kellonaikaan ja mihin hintaan. Tämän huutokaupan lopputuloksena on se sähkön pörssihinta kullekin kellonajalle, joka ollaan valmiita maksamaan ja tuottamaan. Tämä yksinkertaistettuna, kiinnostuneille esim. Fingridin sivuilla on laajempi selostus erilaisista mekanismeista joilla taataan sähköverkon toimivuus. Näiden päälle on myös rakennettu erilaisia rahoitusinstrumentteja.
Yksinkertainen esimerkki toimijoiden tarjouksista tuotannon (sininen) ja kulutuksen (punainen) määristä eri hinnoilla ja huutokaupan lopputuloksena syntyvä (vihreä) hinta ja määrä.
Nyt kun meitä on kohdannut tuotannon nopea vähentyminen, ovat hinnat nousseet. Tämä on saanut aikaan erilaisia vaatimuksia sähkömarkkinoiden hinnanmuodostuksen muuttamiselle, mutta suurin osa niistä on ollut lievästi sanottuna ongelmallisia. Myös EU-tasolla on esitetty esimerkiksi sähkön hintakattoa.
Pidemmän aikavälin kysymys on sähkön toimitusvarmuuden takaaminen nykyisellä markkinamallilla kun vaihtelevaa tuotantoa tulee yhä enemmän. Nykyisillä markkinoilla maksetaan vain energiasta, mutta miten arvottaa tuotantovarmuus? Tätä varten joillain sähkömarkkinoilla on toteutettu kapasiteettimaksu, jossa maksetaan voimalaitoksille myös taatusta tuotantokapasiteetista. Nämä maksut nostavat sitten sähkön hintaa. Maksammeko korkeampia huippuhintoja, vai vähän enemmän koko ajan?
Itse olen mieltynyt 24/7 Carbon Free Energy -raamiin, jossa toimijat sitoutuvat käyttämään vähäpäästöistä energiaa toiminnassaan, ottaen huomioon että energiaa tuotetaan sillä hetkellä kuin sitä käytetäänkin, ja vielä samassa verkossa.
Fossiiliset polttoaineet
Fossiiliset polttoaineet sähköntuotannossa alkavat Suomessa olla menneiden talvien lumia, mutta haasteena ovat liikenne ja teollisuus. Liikennekin tosin sähköistyy nopeammin kuin aiemmin oletettiin, ja esimerkiksi vetytalous on tulossa paljon voimakkaammin kuin vielä muutama vuosi sitten saattoi olettaa.
Vielä toissavuonna maakaasu vaikutti käytettävältä polttoaineelta pitkälle 2030-luvulle kun ensin luovutaan hiilestä ja turpeesta. Venäjän myötä tämä ei ole nyt ollenkaan niin selvää. Olemme saaneet LNG-terminaalin käyttöömme, ja olemme yhteydessä Baltian kaasuverkkoon, joten maakaasua lienee saatavissa jatkossakin. LNG:n kautta tuotu maakaasu maksaa enemmän kuin aiemmin, mikä lopulta tulee pelaamaan sähköistämisen sekä synteettisten polttoaineiden pussiin.
Suomessa tilanne on kuitenkin hyvä kun verrataan vaikka Keski-Eurooppaan. Keskustelin energia-asioista vastikään tsekkiläisen kollegan kanssa, joka kertoi miten siellä energiapolitiikka vielä viime vuoteen asti oli siirtyä hiilestä maakaasuun. Tämä kun ei enää ole mahdollista, on heillä vaikeita valintoja edessä.
Bioenergia
Suomen primäärienergiasta suuri määrä tulee bioenergiasta. Pääosa tästä tulee osana metsäteollisuuden prosesseja, kun sivuvirrat käytetään energiaksi. Mutta, ei missään nimessä kaikki: paikallisessa lämmöntuotannossa olemme viimeisten vuosikymmenten aikana siirtyneet voimakkaasti bioenergian suuntaan eri kaupungeissa. Biomassan energiakäyttöä on laskennallisesti pidetty hiilineutraalina jotta vältyttäisiin kaksoislaskennalta; sen vaikutukset kun pitäisi ottaa huomioon maankäyttösektorilla. Nyt ilmastonmuutoksen, voimakkaiden hakkuiden ja historiallisen kehityksen myötä suomalaisten metsien hiilinielut ovat pienenneet voimakkaasti, mikä tuo kysymyksen mikä on kestävä metsien käytön taso.
Hiilinieluilla, biodiversiteettikeskustelulla, ja biomassan erilaisilla kilpailevilla käytöillä tulee olemaan vaikutusta myös bioenergian käyttöön jatkossa. Esimerkiksi jos Suomen nykyinen muovituotanto muutettaisiin biopohjaiseksi, se veisi pääosan suomalaisesta biomassasta. Polttaminen energiaksi ei jatkossa tule olemaan se arvokkain käyttö.
Tuulivoima
Tuulivoima on ollut Suomessa kovassa kasvussa muutamat viime vuodet, ja lisää tulee. Tällä hetkellä uusi tuulivoima on sekä taloudellisinta uutta tuotantoa että toteutettavissa sopivan lyhyellä aikajänteellä. Fingrid ja Tuulivoimayhdistys ovatkin kertoneet suuria lukuja nyt valmisteilla olevasta tuulivoimakapasiteetista.
Suurin haaste tuulivoiman tulevaisuudelle onkin sen oma menestys. Tuulivoima tuottaa kun tuulee, eikä Suomi tai Pohjoismaat ole riittävän suuri alue jottei säätila olisi verrattain sama eri puolilla samaa markkina-aluetta. Tuulivoiman tuottaessa sähköä on saatu hinta keskimäärin alhaisempaa kuin silloin kun se ei tuota. Aiemmin suomalaisen tuulivoiman hintaa laski pääosin Pohjois-Ruotsin tuotanto, mutta nyt meilläkin on riittävästi tuulta jotta se syö omia tuottojaan. Viime vuosina vaikutus on ollut parisenkymmentä prosenttia keskimääräistä alhaisempi hinta tuulivoimalle, mutta tämä hintojen kannibalisaatio tulee kasvamaan tulevaisuudessa. Tuulivoiman rakentaminen laajemmalle maantieteelliselle alueelle, uudet sähkönsiirtoverkot, sekä halpoja tunteja metsästävä joustava kulutus auttavat uutta tuulivoimaa säilyttämään tuotantonsa arvoa.
Tuulivoimaprojekteja on sen verran hyvin putkessa ja sähkön hinnat nyt korkealla, että sen määrä lähivuosina kasvaa paljon. Kulutuspuolella suuret teolliset investoinnit vievät kuitenkin aikaa, ja epäilenkin että muutaman vuoden sisällä voimme hyvin päätyä tilanteeseen jossa tuulivoimasta on suorastaan ylitarjontaa. Tämä lyö uusien (ja mahdollisesti vanhojenkin) projektien kannattavuutta nykyisten markkinoiden mallissa kun vähähintaista tuotantoa on paljon. Tällöin saatamme nähdä hetkellistä pysähdystä uusissa investoinneissa kun kulutus kasvaa vastaamaan tuotantoa. Se ei ole merkki tuulivoiman epäonnistumisesta vaikka äänekkäimmät näin todennäköisesti väittävätkin.
Ydinenergia
Olkiluoto 3:n kaupallinen toiminta alkaa vielä näillä lumilla, ja nyt käyville laitoksille on käyttöä suunniteltu vielä vuosikymmeniksi. Pienreaktorit tulevat maailmalla mutta projekteja ei Suomessa vielä ole lähtenyt käyntiin. Ruotsin uusi hallitus aikoo panostaa uuteen ydinvoimaan, saa nähdä vaikuttaako tämä Suomessa miten. Yksi akuutti asia maailmalla on irtautuminen venäläisestä alihankintaketjusta niin huollon kuin polttoaineenkin osalta; Venäjä on tuottanut sekä väkevöintipalveluita, polttoainetta, kuin huoltoakin moniin maihin.
Vaikka ydinvoimaprojekteja ei ole käynnissä niin pata porisee Suomessakin aiheen ympärillä. Fortumilla on käynnissä selvitys ydinvoimainvestoinnin mahdollisuuksista Pohjoismaissa. Kansalaisaloite ydinvoimaohjelmasta on tulilla. Itsekin olen ollut mukana suomalaisen kaukolämpöreaktorin kehityksessä. Lappeenrannassa selvitetään josko sinne voisi asentaa yhdysvaltalaista mikroreaktoria. Kiinnostusta on esiintynyt myös teollisuuden energiaa tuottaviin mikroreaktoreihin.
Sähköntuotannossa ydinvoima, oli se sitten perinteisiä laitoksia tai pienreaktoreita, vastaisi jatkossa joustavasta perustuotannosta. Miten joustavuus toteutettaisiin, säätämällä reaktoria tai tuottamalla sähkön lisäksi lämpöä tai vetyä, jää vielä nähtäväksi. Joka tapauksessa vaihtoehtoja sillekin on.
Suurempi ajattelun ja liiketoimintalogiikan muutos tulee paikalliseen lämmön tai teolisuusenergian tuotantoon tarkoitetuista mikroreaktoreista. Ne käytännössä tarvitsisivat ”energia palveluna” -mallin jota nykyisellään ei vielä ole. Toisaalta tarve näille voi olla suurikin, ja kysymys kuuluukin mitä ydinenergialla jatkossa haluamme tehdä. Tämän pitäisi seuraava hallitus kyetä linjaamaan perinteisen passiivisen roolin sijaan.
Aurinkovoima
Aurinkovoima on vasta kunnolla tulossa Suomeen. Suomi ei ole paras mahdollinen alue aurinkovoimalle, mutta ei meidän tarvitse perustaa energiajärjestelmäämme vain sen varaan. Käytännössä tänne nykyisellään voi helposti ajatella paria gigawattia aurinkotehoa, mutta siitä ylöspäin tilanne riippunee uudesta teollisuudesta ja verkon kehittymisestä.
Olen kohdannut sosiaalisessa mediassa ihmettelyä siitä, miksi uusia aurinkoprojekteja kehitetään rakentamattomalle maalle kun niitä voitaisiin hyvin asentaa jo rakennettuun ympäristöön katoille ja seiniin. Nämä ovat kuitenkin pääosin kahta eri projektityyppiä.
Talojen rakenteisiin asennettavat aurinkopaneelit tuottavat sähköä pääosin omaan (tai aiemman lakiuudistuksen jälkeen omaan ja naapurin) käyttöön. Sähkö tuotetaan sähköliittymän ”takana” samalla puolella kuin kulutuskin on, ja tämä tuotanto saa rakenteellista piilotukea johtuen siitä että nykyisellään sähkönsiirron maksut on yhdistetty kulutukseen. Vähemmän kulutusta, pienemmät maksut siirtoinfrasta, vaikka siirron kustannus palveluntarjoajalle pysyy. Nykyisellään tämä ei ole ongelma, mutta paikallisen tuotannon yleistyessä noussee keskusteluun aikanaan. Joka tapauksessa, tämä tuotanto palvelee pääosin kiinteistön omistajaa.
Pelloille asennettavat suuret paneelialueet syöttävät sähköä verkkoon, ja toimivat siten samalla logiikalla kuin muukin teollinen sähköntuotanto. Tämäkin alkaa olla ilmeisen kannattavaa kun projekteja alkaa syntyä ympäri Suomea. Nämä paneelit vievät kuitenkin sen verran paljon tilaa, että projektien ympäristövaikutukset tulee kyetä arvioimaan kunnolla.
Vety
Vetyyn liittyy paljon lupauksia ja toiveita: vähäpäästöisellä energialla tuotettuna se voisi vihertää teräksen tuotannon, toimia energiavarastona, lähtöaineena synteettisille polttoaineille… Nykyisin pääosa vedystä tuotetaan maakaasusta höyryreformilla ja sitä käytetään ammoniakin tuotantoon. Edellinen vetybuumi katkesi finanssikriisiin ja Yhdysvaltojen fräkkäyskaasun tulemiseen, mutta nyt teknologiat ovat jälleen halventuneet joten laajempi käyttö on lähellä.
Vetyyn panostetaan nyt paljon niin Euroopassa, Yhdysvalloissa, kuin Aasiassakin. Sen käyttöä myös suuntaavat poliittiset ohjaukset: mikä energianlähde sallitaan ”hyvän” vedyn tuotantoon, vaaditaanko että se energiantuotanto on nimenomaan kyseistä vedyntuotantoa varten rakennettu, millaista vetyinfrastruktuuria tuetaan. Vedyn tuottajat korostavat esimerkiksi kuinka he käyttävät vain tuulisähköä tuotantoon, mutta toistaiseksi kalliilla elektrolyysereilla halutaan käyttöasteen olevan lähempänä sataa prosenttia. Tässä on tietty epäsuhta. Näistä väännetään lähivuosina kättä enemmänkin.
Lopuksi
Energiakeskustelu on jo hieman hiipunut huippuhintojen jäätyä viime vuoden puolelle. Suomessa olemme selvinneet suhteellisesti hyvin, mutta jatkossakin voi mutkia tulla matkaan. On tärkeää että meillä on hyvä, jaettu ymmärrys siitä millainen yhteiskuntamme pyörät pyörimässä pitävä energiajärjestelmä on, mitä se vaatii, ja ennen kaikkea mitä se mahdollistaa. Yllä lyhyesti omia ajatuksiani, niitä saa haastaa ja kommentoida.
Suomen Ekomodernistien jäsenet järjestivät kansalaisaloitteen kansallisesta ydinvoimaohjelmasta. Tämä olisi varsin uusi avaus, ja heittäisi ydinenergian aivan uuteen asemaan Suomen energiapolitiikassa. Ydinenergia on ollut pitkään hieman oudossa asemassa: se on kansallisesti suuri sähkön lähde, mutta esimerkiksi kansallisessa Energia- ja Ilmastostrategiassa ei sitä paljoa näkynyt aiemmin, ja viimeisimmässäkin lähinnä todetaan alan nykytila.
Nykyisellään ydinenergian käyttö on yksittäisten toiminnanharjoittajien vastuulla. Nämä tosin voivat olla useiden tahojen yhteenliittymiä kuten Mankala-periaattella toimiva TVO. Toisin kuin monissa muissa maissa, ei Suomessa ole varsinaisesti valtiollista ydinenergiaohjelmaa, vaan yritysten projekteja. Pitäisikö Suomessa olla ydinenergian käytön strategisia linjauksia ja kansallista ohjelmaa? Ennenkin kun ollaan selvitty.
Maailma tosin muuttuu. Nykyinen toiminta perustuu siihen että alalla on toimijoita joilla on riittävät muskelit kantaa toimintaansa liittyvät riskit. Sitten aina väliin koetellaan kepillä jäätä jos olisi aika hakea poliittista hyväksyntää uudelle voimalalle, väliin jopa haetaan. Myönnetty periaatepäätös onkin sitten niin iso asia että projekteista tulee miltei liian isoja kuopattavaksi. 🤷♂️ Mihin tuo ajaa alan ovat isot sähköä tuottavat laitokset, ja ydinenergian muut sovellukset ovat liian pieniä tai epävarmoja jotta niitä kannattaisi edes miettiä. Tällaisiin tapauksiin valtion ohjelman selkeä mandaatti voisi auttaakin.
Mitä aloitteessa sitten esitetään? Tehokasta lainsäädännön uudistamista sekä kansallisen ohjelman valmistelua. Ensimmäinen on viranhaltijoiden valmistelussa: muutaman vuosikymmenen vanhan lain kokonaisvaltainen päivitys vastaamaan muuttuneeseen maailmaan. Oma käsitykseni on että pääosa työstä keskittyy tekemään hyvää säätelyä. Uudessa ohjelmassa listataan rahoitusta niin viranomaisille kuin tutkimukseen, kehitykseen kuin uusien konseptien toteutukseen. Tämä todennäköisesti olisi edellytys sille jos haluaisimme käyttää ydinenergiaa myös muihin kuin suuriin projekteihin — esimerkiksi teollisuuslaitosten energianlähteenä tai kaukolämmön tuotantoon keskisuurissa kaupungeissa.
Esityksen ehkä eniten mielipiteitä jakava kohta on esitys kansainvälisen ydinjätehuollon mahdollisuuksien selvitys. Suomeksi: pitäisikö avata mahdollisuutta että Suomeen tuotaisiin ulkomailta ydinjätettä loppusijoitettavaksi. Suomessahan on nyt käytetyn polttoaineen loppusijoituslaitos loppumetreillä, ja voidaan olla luottavaisia että loppusijoitettu jäte ei aiheuta vaaraa tuleville sukupolville. Toisaalta Posiva keskittyy omistajiensa jätteistä huolehtimiseen eikä nykyisellä laitoksella ole tilaa saati sosiaalista lisenssiä suureen määrään ulkomaista jätettä. Joten, jos mahdollisuus alueelliseen jätehuoltoon haluttaisiin avata, se pitäisi joka tapauksessa tehdä puhtaalta pöydältä: niin toimijat, paikka, kuin järjestelyt ja vastuukysymykset pitäisi selvittää. Nykyisestä hankkeesta saisi varmasti arvokasta tietoa jatkoon.
Laajemmin EUssa lähdetään siitä että jokainen maa huolehtii lähtökohtaisesti omista ydinjätteistään. Direktiiveissä on jätetty ovi auki jätteiden vientiin muihin maihin, ehdolla että voidaan varmistaa vastuullinen ja uskottava jätehuolto. Yleisesti ajatellaankin että kun muutamasta edelläkävijämaasta (Suomi, Ruotsi…) saadaan kokemuksia niin jonnekin perustetaan myös alueellisia loppusijoituslaitoksia. Minne ja milloin on vielä epäselvää, joka tapauksessa kyseessä ovat pitkät prosessit. Toisaalta uskottava alueellinen loppusijoituspalvelu voi olla hyvin houkutteleva asia monelle maalle jossa on vaikeaa saada yhteiskunnallista hyväksyntää ydinjätteen loppusijoitukselle. (Jälleen suomeksi: siitä voidaan maksaa hyvin.)
Joka tapauksessa tämä kansalaisaloite tuo keskusteluun sen, mitä me haluamme tehdä ydinenergian avulla. Vanhan kaskun mukaan mistään muusta ei energian osalta puhuta kuin ydinvoimasta, mutta se on aina ollut reaktiivista: yksittäiset toimijat ovat hakeneet lupia, mikä on vaatinut yhteiskunnallista keskustelua. Kansallinen ohjelma pakottaisi päättäjät avoimesti puhumaan myös siitä, mitä jatkossa halutaan olevan. Sähköä tuotamme ydinenergian avulla kyllä, mutta miten paikallinen lämpö ja muu energia, miten kansallisia vahvuuksiamme ja teollisuuttamme kehitetään? Tarvitsemme laajemminkin eteenpäin katsovia visioita, ja yhteisymmärrys siitä miten ydinenergian käyttö voisi muuttua sopisi tähän palettiin myös.
Mennyttä vuotta on tapana pohtia vuoden loppuessa, mutta itselläni se aika meni ulkoillessa pohjoisessa. Joten tässä hieman myöhäisempi, mutta silti ajankohtainen reflektio. Edellisiä vuosia leimannut koronatilanteen kehittymisen seuraaminen sai väistyä Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Energiakriisi ja Fennovoiman projektin kaatuminen keikauttivat omankin alani näkymiä, yhtäältä tarve vähäpäästöisen energian tuotannon kasvattamiseen on tullut yhä enemmän pinnalle, toisaalta taas yksi projekti jäi kesken. Venäjän lähdettyä roistosektorin yhä syvempään päätyyn yhteistyö heidän kanssaan ei ole mahdollista, joten se siitä.
Pienreaktoreihin liittyvä tutkimus ja niiden edistäminen niin meillä kuin maailmalla on ollut omassa työssäni päällimmäisenä. Olen ollut vuodesta 2019 lähtien koordinoimassa EU-rahoitteista ELSMOR-projektia (“towards European Licensing of Small MOdular Reactors”) jossa 15 yhtiötä kahdeksasta maasta on selvittänyt pienreaktorien lanseeraamisen sudenkuoppia yli korona-ajan. Jos ei muuta ole opittu niin ainakin tehokasta etäkokoustamista. Suomen puolella meillä oli viimeinen vuosi Business Finlandin rahoittamaa EcoSMR-projektia joka tutki pienreaktoriliiketoimintamahdollisuuksia. Kun EcoSMR:n aloitimme pari vuotta sitten eivät monet osallistujistakaan oikeastaan edes tienneet, mitä pienreaktorit ovat ja miten niihin pitäisi suhtautua. Nyt Fortum on lanseerannut uuden feasibility study -vaiheen mahdollisesta investoinnista uuteen ydinvoimaan ja pienreaktorit ovat entistä enemmän esillä. Mission accomplished.
Energiamessuilla kertomassa pienreaktoreista.
Pienreaktorit ovat kattotermi hyvin monenlaisille konsepteille. Monet ovat suunniteltuja pääosin sähköntuotantoon, toiset taas tuottamaan teollisuuslaitoksille energiaa, kolmannet vain lämpöä eri tarkoituksiin. Nämä eri käyttötarkoitukset vaikuttavat millaisia haasteita niiden käyttöönotossa on. Meillä oli syksyllä LUT-yliopiston kanssa pieni selvitystyö nimenomaan kaukolämpöreaktoreiden tarpeista ja mahdollisuuksista, asiakkaina olivat Lappeenrannan kaupunki ja 11 suomalaista energiayhtiötä. Haastatteluissa nousi tarve löytää vähäpäästöisiä vaihtoehtoja bioenergialle. Vaikka se nähtiin nyt hyväksi lämmönlähteeksi, niin tulevaisuudessa on haasteita sekä hinnalle että saatavuudelle.
Kaukolämpöreaktorimme LDR-50 suunnittelutyö on edennyt vuoden mittaan. Ensimmäinen patenttihakemuksemme tuli julkiseksi toissavuoden lopulla, ja saimmekin siitä kolmossijan Euroopan Komission ydinenergiainnovaatiokilpailussa. Kävin pokkaamassa pystin siitä FISA2022-konferenssissa Lyonissa toukokuussa. FISA2022 on joka kolmas vuosi järjestettävä eurooppalaista ydinenergiatutkimusta kokoava konferenssi. Yksi siellä voimakkaasti pinnalle noussut aihe olivat pienreaktoreiden jätteiden huolto, minkä osalta selvästi tarvitaan parempaa yhteistyötä ydinjätetutkijoiden ja pienreaktoriväen välillä. Suomessa olemme tässä(kin) hyvissä asemissa, sillä meillä on ollut jo pari vuotta aiheesta tutkimusta osana kansallista ydinturvallisuusohjelmaa SAFIR2022:ta. Kevytvesiteknologiaan pohjautuvilla pienreaktoreilla eivät jätteet paljoa eroa nykyisin käyvistä laitoksista, mutta varsinkin mikroluokkaan (lämpöteholtaan kymmeniä megawatteja) kuuluvien reaktoreiden jätteen huolehtiminen vaatii uutta logistiikkaa ja organisaatiota.
FISA2022 ja komission innovaatiopalkinto. Palkintorahat menivät LDR-50:n jatkokehitykseen.
Ydinenergian käyttö muunkin kuin sähkön tuotantoon on alkanut saada huomiota myös maailmalla. Alkuvuodesta Euroopan Komissio lanseerasi ajatuksen “European SMR partnership” -ohjelmasta, joka edistäisi pienreaktoreiden käyttöönottoa Euroopassa 2030-luvulle tultaessa. Sitä ollaan valmisteltu niin markkinoiden, lisensoinnin, alihankintaketjujen kuin tutkimuksen ja kehityksen osalta. Itse olen ollut vetämässä T&K-tiekartan valmistelua ydinenergian lämpökäytön tarpeiden osalta. Suurimmat kysymykset liittyvät teollisten prosessien liittämiseen ydinreaktoriin, lämpökäytön vaatimaan lähisijoitukseen, sekä siihen, millaista ydinenergiateknologiaa tällaiseen sovellukseen edes käytettäisiin.
Loppuvuodesta reissasin EU-kuvioissa niin Brysselissä kuin loppuvuoden EU:n neuvoston puheenjohtajamaassa Tsekissä kertomassa suomalaisista näkökannoista pienreaktoreihin. Tsekit painottivat lämmön ja vedyn tuottamisen mahdollisuutta ydinenergialla, kun taas ranskalaiset haluavat kovasti vahvistaa eurooppalaisen pienreaktoriteollisuuden roolia. Tässä he määrittelevät eurooppalaisuuden EU-jäsenvaltoihin kuuluviksi, jolloin kätevästi ainoa kategorian teollisen vaiheen pienreaktorikonsepti on ranskalainen Nuward. Ymmärrettävästi monet pienreaktoreiden käyttöä harkitsevat maat eivät tätä näkemystä täysin jaa. Suomalainen yhteistyö teollisuuden ja tutkimuksen kesken saa EU:ssa paljon kehuja, yhteistyöprojektit joissa olemme keränneet laajan sidosryhmän suomalaisia toimijoita ovat yhä ilmeinen harvinaisuus.
Espoon kunnallispolitiikan puolella olen ollut varavaltuutettuna osana vihreiden valtuustoryhmää ja vihreiden edustajana Tapahtumien Yhteisöllinen Espoo -ohjelman ohjausryhmässä. Ohjelma on ollut tukemassa erilaisia tapahtumia niin Sellon katolla olleesta kesäterassista Espoo-viikon pop-uppeihin.
Marraskuussa minut nimettiin vihreiden ehdokkaaksi eduskuntavaaleihin Uudeltamaalta. Se päätös värittää ainakin 2023 alkupuolta äänestyspäivän ollessa 2.4., mutta toisaalta voi sanoa että hyvin samoilla astioilla pyöritään. Elämme nyt keskellä energiakriisiä, ja kestävän yhteiskunnan rakentamisessa energiaratkaisut ovat yksi aivan oleellinen osa. Energian tuotanto, vetytalous, teollisuuden uusiutuminen, kansallinen visio ja miten EU:n isojen jäsenmaiden kanssa pelataan siten että emme jää vain matalan jalostusasteen tuottajaksi ovat ihan samoja asioita kuin minkä kanssa olen tekniikan puolelta työskennellyt. Joten tästä on hyvä jatkaa.
Sähkön hinta on kallista ja ihmisillä on hätä. Syy tähän juontuu Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan, Venäjän painostustoimista energia-aseella ja Euroopan pakotteista. Energiajärjestelmässä vain ei ole ollut pitkään aikaan sellaista löysää joka kykenisi tähän vastaamaan. Nyt energiasta tekee tiukkaa ja hinnat ovat korkeat. Oikeastaan ainoa mitä on nyt tehtävissä on säästää energiaa ja huolehtia siitä että ihmisillä joilla oikeasti on tiukkaa tuetaan tästä yli.
Helppoja ja varmasti toimivia ratkaisuja ei ole ihan yksinkertaista löytää. Esimerkiksi suora sähkön hinnan alentaminen tai tuki kulutukselle valuu helposti niille jotka eivät sitä tarvitse, sillä suurituloiset käyttävät enemmän sähköä kuin matalatuloiset.
Mutta. Tarve tehdä jotain on voimakas, varsinkin kun vaalit ovat lähellä. Suomi on toistaiseksi selvinnyt hyvin energiakriisistä joten toivottavasti löytyy jäitä hattuun.
Nyt se lähtee. Nimittäin minä ehdolle eduskuntavaaleihin. Yksi ydinvoimatutkija Uudellamaalla Vihreiden listalla, olkaa hyvät. Teemat kumpuavat siitä miten meidän pitää panostaa kestävän ja osaavan yhteiskunnan rakentamiseen, löytää talouden tasapaino joka ei perustu kilpajuoksuun pohjalle, ja mahdollisuudesta ydinvoimalaan sinunkin takapihallesi*.
Kampanja vaatii tekijöitä, joten kerro jos haluat mukaan.
Näkyvä kampanja vaatii rahaa. Sillä voit kampanjaani tukea lahjoituslinkin kautta.
Käyn tarkemmin teemoja läpi näillä sivuilla jatkossa, ja myös erilaiset tapahtumat alkavat rullaamaan. Tutkijan etiikkaan kuuluu kyetä oppimaan uutta ja vaihtamaan kantoja jos tosiasiat antavat aihetta, joten tervetuloa keskustelemaan.
* kun kuitenkin joku ymmärtää tahallaan väärin, viimeisin listalla oli kärjistys. Ei niitä nyt jokaisen takapihalle mahdu.
Ville Tulkki 