Ydinvoiman vastustuksesta ja sen vaikutuksista

Ilmastonmuutoksesta ja ydinvoimasta keskustellessa somessa usein näkyy joko väitteitä, että joko ydinvoiman vastustus on yksi suuri (tai suurin) syy ilmastonmuutokseen, tai että ydinvoiman vastustuksella ei ole ollut mitään vaikutusta joko ydinvoiman nykyiseen tilanteeseen tai maailmanlaajuisten kasvihuonepäästöjen määrään. Molemmat näistä väitteistä ovat historiallisesti paikkaansa pitämättömiä ääripäitä, jotka ovat lähinnä tarkoitettu pönkittämään esittäjänsä asemaa siinä että juuri heidän sidosryhmässään ei ole vikaa vaan kaikissa muissa. Mutta tuo turha jankkaus on sen verran yleistä että on tarpeen molemmat väitteet avata auki: oliko vain ydinvoiman vastustus syy sen rakentamisen hiipumiseen ja oliko se vastustus nyt täysin turhaa.

Ydinenergian kasvun hiipuminen

Ajatus siitä että ilman ydinenergian vastustusta se olisi korvannut fossiiliset polttoaineet peilaa 1960- ja 1970-lukujen ydinvoimainnostusta, joka näkyy esimerkiksi öljyhuipun käsitteen lanseeranneen M. King Hubbertin erään paperin kuvaajassa alla. Vastaavaa ajatusta oli myös mm. Kasvun Rajojen ensimmäisessä painoksessa, jossa todetaan että fossiilisten polttamisen hiilidioksidipäästöt johtavat ilmaston lämpiämiseen, mutta tämä on vältettävissä siirtymällä ydinenergian käyttöön.

Hubertin luonnostelma siitä, miten fossiilisten käytöstä voidaan siirtyä ydinenergiaan.

Ydinenergiaa lähdettiin rakentamaan innolla, mutta syitä miksi sen rakentaminen hiipui oli mm.

  • mopo lähti käsistä ja yritettiin liikaa;
  • energiakriisi loppui kun paremmilla teknologioilla saatiin halpaa fossiilista (tapahtui uudestaan maakaasun kanssa 2000-luvulla);
  • energiamarkkinat dereguloitiin jolloin niistä saatiin tehokkaita mutta varoja isoihin investointeihin ei ollut;
  • valtion roolia haluttiin minimoida;
  • olemassa olevien energiayhtiöiden vastustus;

…tässä muutama syy. Ei kaikki kaikkialla mutta joku yhdistelmä eri maissa ja eri aikoina.

Lisäksi kyllä, ydinvoimaa vastustettiin. Osa oli ison valtion vastustamista, osa ydinaseiden vastustamisen epäonnistumisen kanavointia pehmeämpää kohdetta kohti, osa epäluuloa teollisuutta kohtaan. Mutta ei se vastustaminen mikään ainoa asia ollut joka vaikutti ydinvoiman leviämiseen.

Ydinvoimasta tosiaan maalailtiin 1970-luvulla että kun tästä vedetään nykytrendi viivoittimella niin maailma on täysin ydinvoimalla toimiva 2000-luvulla. Spoiler: teknologian leviäminen ei toimi siten, vaan teknologiat jäävät aina jälkeen teknisestä ja teknistaloudellisesta potentiaalistaan. Sama pätee nyt leviävien energiateknologioiden suhteen, joten tietty skeptisyys kannattaa aina kun väitetään suurten haasteiden olevan ratkaistu jollain tietyllä teknologialla.

Mutta se että väitetään ydinvoiman vastustamisen olevan ilmastonmuutoksen syy on ihme identiteettipokkurointia, epähistoriallista sekä vähintään yhtä vanhaa kuin minä (jo 1980-luvulla lyötiin ilmastonmuutoksesta huolehtivia ydinvoimalla). Vaikka koko sähköntuotanto olisi muuttunut ydinvoimalla tuotetuksi (mitä ei olisi kuitenkaan tapahtunut), niin suuri osa teollisuudesta, rakennusten lämmityksestä, sekä liikenteestä tähän päivään mennessä toimisi fossiilisilla kuten nytkin – sillä tuskin sähköistys olisi oleellisesti laajempaa. Mahdollisesti lämmitys osittain voisi olla pidemmälle sähköistynyt. Mutta hiilidioksidia olisi päästelty ilmaan joka tapauksessa.

Energian käyttö eri sektoreilla. Lähde kuvalle.

Toisaalta noihin väitteisiin vastataan että ei olisi muka ollut mitään vaikutusta esimerkiksi saksalaisten tai vihreiden vastustuksella. Totta maar on ollut, mutta sylttytehtaalle päädytään aika laajasti. Ilmastonmuutos on kuitenkin ollut tiedossa jo vuosikymmeniä, ja vielä toistaiseksi olemme maailmanlaajuisesti vain lisänneet kasvihuonekaasujen päästöjä ilmakehään.

Vastustus

Ydinenergian vastustus ei ole yksi ja sama asia, sillä se ottaa erilaisia muotoja eri aikoina. Lisäksi aika harva kertoo motivaationsa olevan juuri ydinvoiman vastustaminen, vaan syyksi annetaan muita. Mutta, yritän tässä jaotella vaikutukset ydinenergian käytön määrään, sen tulevaisuuden mahdollisuuksiin, ja lopulta asenteisiin.

Väliin ydinvoiman vastustamisesta ja sen vaikutuksista keskustellessa kuulee vastapalloon että ei ole montaa periaatepäätöshakemusta kumottu. Tämä väite ei ota huomioon sitä, että jo hakemus maksaa hakijalleen, en edes tiedä, miljoonia euroja ja vuosia työaikaa. Ei hakemusta vain kokeillakseen laiteta! Esimerkki tästä, 2015 vaalien alla Fortum kertoi että nykyisten Loviisan laitoksilla olisi korvaajalle kiire, mutta eivät ilman vahvaa signaalia uudelta hallitukselta edes miettisi Loviisa3:n luvan hakemista. Noh, hallitusneuvotteluissa tuli Sipilän hallitus. Siellä huoltovarmuuskin määriteltiin uudelleen kotimaisen kautta, eli ydinvoima pelattiin ulos jotta päästäisiin kunnolla panostamaan bioenergiaan. Joten myönteistä signaalia ei tullut, lupaa ei haettu. Olisiko Fortum hakenut uutta laitosta jos viesti olisi ollut eri? Emme voi tietää millaiseen ratkaisuun he olisivat päätyneet, sillä viesti tuli jo ennalta, älkää edes yrittäkö. Siinä siis torpattiin jo ydinvoimahaaveet ennen periaatepäätöshakemusta, Keskustan, Kokoomuksen ja Perussuomalaisten toimesta. Oliko vastustuksen syytä vai sitä että samalla sidottiin suomalainen energiatuotannon muutosta biomassan energiakäyttöön? Jätän harjoituksena kuulijoille, tämä oli esimerkki miten näissä asioissa periaatepäätöshakemus on vasta pitkän tien loppu.

Aikoinaan jopa Saksassa ydinvoimalat lähdettiin rakentamaan oletuksena lopulta lähes täysin ydinvoimaan perustuvasta systeemistä. Siellä tosin kansa nousi vastaan kun valtioon ei luotettu, ja rakentaminen hiipui. Sittemmin Saksan ydinvoiman vastustuksesta tuli kansallinen projekti. Alunperin ydinvoimalle laittoi Saksassa lopetuspäivän demari Schröder. Politiikkaa liennytti kristillisdemokraatti Merkel, mutta Fukushiman jälkeen vaalitappion vihreille uhatessa hän taas aikaisti ydinvoiman sulkemista. Joten saksalaiset polttavat hiiltä. Heillä on myös kunnianhimoinen uusiutuvien energiamuotojen edistäminen käynnissä, mutta sillä ei sinänsä ydinvoiman alasajon kanssa ole tekemistä.

Laajemmin EUssa on tuo saksankielinen osa joka työskentelee ydinvoimaa vastaan. Usein netissä mussutetaan ”vihreiden politiikasta”, mutta saksankielisellä alueella tuo on kyllä yhteinen asia. Ydinenergian käyttö ja kehittäminen EU:ssa onkin ollut pitkään haasteellista, kun saksankielinen blokki haluaisi sanella muidenkin maiden energiankäytöstä. Tämä esimerkiksi näkyy siinä miten erilaisissa investointi-instrumenteissa ydinenergia on rajattu ulos. Viimeisten vuosien kiistakapula on ollut niin kutsuttu kestävän investoinnin taksonomia, jossa on pyritty määrittelemään kestävät investointikohteet. Ydinenergia varsinaiset sovitut mittarit täytti, joten sitä on pyritty pelaamaan ulos erilaisilla vippaskonsteilla.

Kansainvälisesti ydinenergian esteenä tai hidasteena on ollut myös kansainvälisten kehityspankkien ja vastaavien instrumenttien kieltäytyminen ydinvoiman rahoittamiseen. Tämän vuoksi varsinkin kehittyvissä maissa ydinvoimaprojektit ovat joko jääneet selvityksiksi, tai sitten rahoitusta tarjoavien Venäjän ja Kiinan kumppanuuksiksi. Tämä on viime aikoina havaittu Yhdysvalloissa, jossa kansallisen roolin ja johtajuuden ylläpito on yksi iso motiivi tukea teknologiavientiä. Aina tätä halukkuutta ei ole ollut, mutta ottaen huomioon ydinenergian käyttöönoton vaatimat panostukset voinee olettaa että ilman vastustusta meillä saattaisi olla joissain Aasian ja Afrikan maissa nykyistä enemmän ydinvoimaa. Kiina olisi teollistunut hiilellä joka tapauksessa.

Kansallisesti taas tilanteet vaihtelevat eri maissa ja eri aikoina. Usein eurooppalaisilla vihreillä puolueilla on ollut vaa’ankielen asema, jota on käytetty hyväksi ydinvoiman sulkemiselle. Tämä on ollut mahdollista kun ydinvoimalle ei ole löytynyt vastaavaa voimallista puolustusta ja ydinvoiman vähentämisestä tai alasajosta on tullut ”halpa” hinta enemmistöhallituksen muodostamisesta. Näin on käynyt viimeisen reilun vuosikymmenen aikana ainakin Ranskassa, Ruotsissa ja Belgiassa.

Ranskassa aikanaan Hollande muodosti sosialistien ja vihreiden yhteishallituksen, joka linjasi ydinenergian osuuden Ranskan sähköntuotannossa laskettavan 50%. Nyt myöhemmin Macron on sekä myöhentänyt aikarajaa sekä muutenkin jättänyt toteutuksen avoimeksi (osuuden pieneneminen voidaan saavuttaa myös esimerkiksi kokonaissähköntuotantoa kasvattamalla). Ruotsissa aikanaan torpattiin nykyisten voimaloiden uusimisen yrityksen aloitus osana Miljöpartietin kynnysehtoja hallituksen muodostamiselle. Belgiassa taas hallitus saatiin viime vuonna muodostettua, kunhan paikalliset vihreät saivat läpi ydinvoimaloiden käytön lopettamisen vuonna 2025. Siellä korvataan nyt toimivat ydinlaitokset kaasua polttamalla (samaan aikaan Belgia ei ole edes kyennyt saavuttamaan vuoden 2020 tavoitteitaan uusiutuvien tuotannolle ja ostaa Suomelta tilastollista uusiutuvaa tämän vajeen kuromiseksi).

Nämä ovat kaikki hiton tyhmiä toimia, joilla ollaan sössitty gigawattikaupalla vähäpäästöistä energiantuotantoa.

Puhutaan myös että kyse on taloudellisuudesta. Mitä käyviin ydinvoimaloihin tulee, niiden tuottama energia on yhä halvempaa kuin minkään uuden tuotantokapasiteetin rakentaminen. Toisaalta uusiutuvista tehtiin taloudellisia valtioiden päämäärätietoisella tuella, joten nykyinen tilanne ei ole mikään universaali vakio vaan erilaisten päätösten ja politiikan tulosta.

Ydinenergialla on paitsi menneisyys, myös tulevaisuuden mahdollisuudet ilmastonmuutoksen hillinnässä. Tulemme tarvitsemaan paljon lisää vähäpäästöistä energiaa, ja myös tapoja korvata nykyiset hiilidioksidia vapauttavat prosessit. Tässä oleellista ei ole niinkään se, millaisia nyt käynnissä olevat laitokset ovat, vaan mitä jatkossa tutkitaan, kehitetään, demonstroidaan ja mihin investoidaan. EU on nyt isolla takamatkalla ydinenergian teknologiakehityksessä sekä demonstroinnissa, kun USA, Venäjä, Kiina kehittävät uusia ydinvoimaloita tulevaisuuden tarpeisiin.

Mutta osataan meillä Suomessakin. Olkiluoto 3:n periaatepäätöksen yhteydessä ollut ponsi kieltää valtion panostus ydinenergiaan torppasi esim suomalaisen työn tukemisen. Nykyisen ydinturvallisuuden tutkimusohjelman rahoitus kerätään alan toimijoilta veroluonteisena, ja laki vaatii että tutkimus kohdistuu nykyisiin laitoksiin. Uuteen tulevaisuuteen katsovaa tutkimusta ei täällä hirveästi ole resursseja, verrattuna vaikka Ruotsiin jossa on miljoonapanostukset yliopistojen ja yritysten yhteistutkimukseen tulevaisuuden ydinenergiaan. Ruotsissa tosin ollaan yhä toipumassa 1980-luvun päätöksestä luopua ydinvoimasta, joka vaikutti myös siihen että esimerkiksi kaukolämpöreaktori SECUREn kehitys pysähtyi.

Tulevaisuutta pohtiessa on tärkeää ymmärtää haasteet ja mahdollisuudet. Ikävä kyllä energian suhteen keskustelu on kovasti politisoitunut. Esimerkiksi ilmastonmuutokseen liittyvissä uusissa tietokirjoissa ja yliopistoilla järjestettävissä kursseissa saattaa energiajärjestelmän kuvauksissa sivuutettavan ydinenergian kokonaan, kun jollain tekijöistä on suurempi hinku edistää mielipidettään kuin opettaa asioita kuten ne ovat. Politiikkasuosituksia saatetaan pohjustaa energiamallinnuksilla joissa lähtökohtana on ollut ettei ydinenergiaa lisätä ja tätä käytetään perusteluna ettei uutta ydinenergiaa tarvita. Kokonaan oma tapauksensa ovat ihmiset jotka julistavat olevansa huolissaan ydinvoiman turvallisuudesta mutta kieltäytyvät uskomasta viranomaisten ja alan asiantuntijoiden analyyseja. Nämä kaikki ovat omiaan vähentämään uskottavuutta eri toimijoihin, jos emme voi edes yhteistä tilannekuvaa muodostaa.

Mutta, samalla voi sanoa että on ydinvoima-ala sössinyt ihan itsekin. Valmistusketjuja ei ole ylläpidetty, takapeiliin on katsottu, omia maaleja tehty, ja yhteistyökyvyttömyyttä on ollut. Infrastruktuuriala on perinteisesti hyvin konservatiivinen, eikä ydinvoima ole paras uudistumaan ole ollut. Kukaan ei ole täydellinen. Mutta parempaan suuntaan ollaan menossa. Teollisuus on (toivottavasti) oppinut virheistään, alalla ymmärretään että uusi aika vaatii uusia ratkaisuja, ja että ydinenergialla on paljon annettavaa ilmastonmuutoksen hillinnälle.

Yksi käytetty argumentti josta en kauheasti perusta, mutta joka on hyvin inhimillinen, on ajatus siitä että eivät ydinvoimaa vastustavat järjestöt voi kovin vakavissaan ilmastonmuutoksesta olla, ja että kyseinen syy on se miksi puhuja ei niitä järjestöjä vakavasti ota. Yhtäältä tämä on ollut lyömäaseena jo ainakin 1980-luvulta asti, eli selkeästi ei toimi argumenttina. Toisaalta se myös on omiaan leiriyttämään mielipiteitä, olet joko tässä tai tuossa porukassa. Mutta, aivan omasta kokemuksesta voin kertoa sen kuinka paljon pettymystä tunsin, kun tajusin aihetta opiskeltuani Teknillisessä korkeakoulussa että hyviksinä pitämäni ympäristöjärjestöt olivat minullekin syöttäneet pajunköyttä osana ydinvoiman vastustustaan. Kyllä se passivoi. Minulle on väitetty että aika on eri ja että 2000-luvun alussa kaikilla oli lähtenyt mopo käsistä kantojen perustelussa, mutta yhä fossiilisten polttamiseen käytettäviä laitteita valmistava yritys pääsee hyvin esille ilmastopiireissä kunhan haukkuu ydinvoimaa, kehuu tuulivoimaa sekä lupailee että heidän laitteissaan voi käyttää biokaasua (jonka määrät tosin eivät koskaan tule riittämään maakaasun korvaamiseen).

Lopulta

Yleisesti ydinvoiman vastustajista jankkaaminen on jo turhaa – meillä Suomessa monet ovat jo ymmärtäneet että tärkeintä on ilmastonmuutoksen hillintä yhdessä biodiversiteetin ylläpidon kanssa. Vastustus on yhtä tuoretta kuin mummon kuuntelemat radion ikivihreät, se täällä Suomessa on suurena voimana historiallista.

Kyllä, ilman vastustusta, meillä olisi ehkä pari kaukolämpöreaktoria Suomessa, Ruotsissa rakennetut laitokset toimimassa, Euroopan tasolla jonkin verran enemmän ydinenergiaa sekä kehittyvissä maissa joitain laitoksia. Suomessa voisi olla isompi tutkimusohjelma tulevaisuuden reaktoreiden käyttöönottoa tukemaan. Ja silti ihan sama ilmastokriisi sillä ne isot päästöt olisivat yhä olemassa.

Suurin osa nyt tapahtuneesta kehityksestä on aika monen tekijän ja sopan summa. Ja itseäni kypsyttää että omaa alaani käytetään tylppänä lyömäaseena. Se on tietysti kätevää ihmisille jotka eivät halua myöntää omilla valinnoillaan olleen koskaan huonoja puolia, tai jotka haluavat trollata äkkiväärillä väitteillä. Mutta se ei vie keskustelua eteenpäin. Jos olemme huolissamme ilmastonmuutoksesta, kannattaako vähäpäästöistä tuotantoa sulkea? Jos markkinat nyt ohjaavat maakaasun käyttöön, pitäisikö markkinoiden toimintaa miettiä? Riittääkö ydinvoiman kannattamiseen se, että mahdollisesti olisi suopea periaatepäätöshakemukselle, jos samaan aikaan ajaa politiikkaa joka ei mahdollista sellaista koskaan haettavan? Olemme kuitenkin yhä nykyisillä poliittisilla sitoumuksilla matkalla kohti kolmen asteen lämpenemistä.

Joten siksi voitaisiin siirtyä menneiden jankkaamisesta siihen, mitä nyt tehdään. Ydinenergialla on roolinsa tulevaisuuden kestävässä maailmassa. Se ei kaikkea ratkaise, mutta voi olla iso apu ilmastonmuutoksen hillinnässä. Virheet on hyvä korjata, mutta mennyt on mennyttä ja tässä yritetään tehdä kestävää tulevaisuutta. Ja tulevaisuus on nyt tärkeää. Eli mitä tehdään jatkossa? Kuka on valmis tukemaan uusien keinojen kehitystä, käyttöönottoa, leviämistä? Tämä vaatii myös pitkäaikaista panostusta, nämä eivät materialisoidu itsestään. Takapeiliin tuijotus siitä mitä joskus oli ei vain auta.

En ole tekniikan historioitsija enkä mitenkään muutenkaan tähän analyysiin pätevöitynyt, joten ostaja varokoon. Työskentelen ydinvoima-alalla ja jos itse teknologia ja sen mahdollisuudet kiinnostavat, pidämme kollegani kanssa Fissioreaktori-blogia jossa käydään niitä tarkemmin.

Varavaltuutettu

Sain vaaleissa 290 ääntä millä irtosi varavaltuutetun paikka. Kiitos äänestäjille, tukijoille kuin kanssaehdokkaillekin.

Mutta tästä sitten se alkaakin, poliittinen työ Espoossa. Oppimiskäyrä tulee olemaan jyrkkä, mutta epämukavuusalueella on ennenkin oltu. Tulen raportoimaan täällä sekä omista fiiliksistäni että työstäni niissä rooleissa jotka tulen saamaan.

Hiilineutraalius ei riitä

Ilmastonmuutoksen hillinnän vuoksi kaupunkien tulee hiilineutraaliustavoitteiden ohelle ottaa suunta kohti aitoa vähäpäästöisyyttä ja huolehtia keinot siten, että päästöt eivät vain siirry jollekulle toiselle.

Ilmastonmuutoksen hillintä on yksi aikamme suurista haasteista. Vaikka ilmastonmuutos ei ihmisten juuri tämän päivän tämänhetkisessä elämässä vaikuta, tuo se suuret haasteet hyvään elämään tulevaisuudessa. Kaupungeilla on oleellinen vastuu torjua pitkäjänteisesti tulevaisuuden uhkia, ja nykyisellään monet kaupungit ovatkin julistaneet hiilineutraaliustavoitteita. Espoo 2030, Helsinki 2035, Lahti 2025, ja niin edelleen, joten homma hoidossa? Ei vielä…

Hiilineutraalius on monessa kaupungissa määritelty siten, että suorat päästöt lasketaan 80% vuoden 1990 vertailutasosta. Entä se viimeinen viidennes? Kompensoidaan jotenkin, joko maa-alueen luontaisilla nieluilla tai aktiivisilla toimilla. Kompensoinnilla on kuitenkin sekä teknisiä että moraalisia haasteita.

Luontoon muodostuu Suomessa hiilinieluja kasvien kasvaessa, ja varsinkin vanhat metsät ovat suuri hiilivarasto. Maaperään on ilmastossamme varastoitunut paljon hiiltä. Mutta, ilmastonmuutoksen myötä yksi vaara on se, että nämä luontaiset nielut ja varastot alkavat kadota, ja maaperä alkaisi vapauttamaan hiiltä. Joten luontoon varastoituvaan hiileen ei välttämättä voi pidemmän päälle luottaa. Toisaalta monia aktiivisia kompensaatiohankkeita esimerkiksi metsien istutukseen on kritisoitu siitä, että mitattavat vaikutukset eivät ole olleet lähelläkään mainostettua.

Hiilineutraalius, kun siinä oletetaan verrattain suuri osuus kompensoituvan maaperän luontaisilla prosesseilla, on myös maalitolppien siirtelyä. Meillä kun Suomessa sattuu olemaan hiiltä sitova ilmasto ja luonto, niin silläkö perusteella meidän pitäisi tehdä vähemmän kuin muiden? Ei näin, kyllä ihmisperäisten päästöjen pitää loppua kaikkialla.

Yleisesti suurimmat päästönlähteet ovat kaupunkien energiantuotanto ja liikenne. Suuressa roolissa kaupunkien hiilineutraaliustavoitteissa onkin ollut siirtyminen biomassan käyttöön lämmöntuotannossa, mutta suurimittaisessa bioenergian käytössä siirrämme vain paperilla oman energiantuotantomme päästöt jonkun toisen hiilivarastojen pienenemiseksi. Joten vastuu vain siirtyy.

Hiilineutraaliustavoitteet ovat yksi etappi, mutta sellaisenaan eivät riittävät. Meidän tulee asettaa aidot vähäpäästöisyystavoitteet sekä huolehtia siitä, että mittarit eivät kannusta vain siirtämään vastuuta jollekulle toiselle. Lisäksi meillä täytyy olla rohkea asenne kokeilla ja ottaa käyttöön uusia keinoja ja teknologioita joilla nämä tavoitteet saavutetaan. Nykyisessä hallitusohjelmassa todetaan Suomen olevan hiilineutraali 2035 ja hiilinegatiivinen nopeasti sen jälkeen, mikä on oikea raamitus päästöihin liittyville tavoitteille. Koska hiilineutraalius ei riitä.

Olen ollut puhumassa hiilineutraaliudesta useammassa etätapahtumassa viime aikoina. Alla linkit Viitteen Tiedepuoluepaneelin ja Espoon Vihreiden Espoo puhuu -kiertueen tallennuksiin, sekä hieman kevyemmän tunnelman instaliveen ”Kaljaa ja energiapolitiikkaa”.

Tiedepuoluepaneeli Hiilinielut kaupungeissa, minä, Martin Aalto, Vesa Jarva sekä Henna Partanen.
Ympäristö, lähiluonto ja hiilineutraalius.
Lauantai-illan energiakeskustelu instalivessä.

Energian polkuriippuvuus

Kaukolämpö on toisaalta hyvä ja tehokas tapa lämmittää koteja, toisaalta monen kaupungin suurin hiilidioksidipäästöjen lähde. Sen tuotantopaletti vihertyy nopeasti, mutta vasta viime vuosina ollaan herätty bioenergian käytön voimakkaan lisäämisen huonoihin puoliin. Kaikki bioenergia ei ole kestävää tai hiilineutraalia, Suomessa on lopulta saatavissa soveltuvaa biomassaa rajallisesti, ja sen käytöllä on vaikutuksia biodiversiteettiin. Silti bioenergian lisäämiseen panostetaan nyt ja lähitulevaisuudessa. Tähän ohjaavat jo vuosia sitten tehdyt päätökset, ja mahdolliset korjausliikkeet vievät vuosia, ellei vuosikymmeniä.

Olin 21.4. kertomassa pienreaktoreista osana Tampereen kaukolämmön tuotantoa käsittelevää Kohti hiilinegatiivista kaukolämpöä -webinaaria. Tilaisuus koostui kahdesta osasta, joista ensimmäisessä käsiteltiin yleisemmin niin päästövähennysten tarpeellisuudesta kuin miten Tampereen kaupunki ja sähkölaitos vähentävät päästöjään, kun taas toisessa esiteltiin muutamaa erilaista tapaa tuottaa lämpöä ilman fossiilisia polttoaineita. Tilaisuuden järjestivät Ellen Ojala, Tuomo Kondie ja Oras Tynkkynen. Linkit YouTubesta löytyviin tallenteisiin tämän kirjoituksen lopussa. Tilaisuus oli mielenkiintoinen ja herätti ainakin minussa joitain ajatuksia.

Ensimmäisen osion puheenvuorot toivat hyvin esille sen, miten meillä ei ole välttämättä edes yhteistä kieltä tilanteen käsittelyyn. Oras Tynkkynen alusti ilmastotoimien tärkeydestä, ja miten nyt käsillä on suuri haaste kun fossiilisista polttoaineista pitää päästä ja bioenergiankin käyttö on laajassa mitassa kyseenalaista. Seuraavissa puheenvuoroissa esiteltiin Tampereen kaupungin tavoitteita, kertoen miten siellä ollaan vähentämässä päästöjä eri toimin ja pääsemässä tavoitteisiin täysin uusiutuvasta energiasta – pääosin bioenergialla. Kuva alla Tampereen kehityksestä näyttää miten paljon viime vuosina on bioenergiaan panostettu, ja vastaavaa on nähtävissä muuallakin Suomessa. Meillä on tehty poliittisia päätöksiä nimenomaan bioenergiaan siirtymisestä, joita on sitten lähdetty toteuttamaan – ja kun investoinnit on juuri tehty, niitä puolustetaan kynsin ja hampain. Lopulta keskustelu menee ohi puhumiseksi kun yhdet painottavat esimerkiksi uusiutuvia tavoitteena, toiset ympäristövaikutusten vähentämistä. Sitä saat mitä mittaat.

Tampereen energianhankinta vuosien saatossa, ruutukaappaus Tampereen sähkölaitoksen esityksestä.

Ensimmäisen osion viimeinen esitys meni jo vähän teknologioiden puolelle, sillä siinä esiteltiin Helsingin kaupungin ratkaisuja ja varsinkin vastikään ratkennutta Helsinki Energy Challengea (HEC). Itse olen hieman eri mieltä projektijohtaja Kaisa-Leena Koskisen kanssa, hän kun kertoi miten HEC osoitti miten suurten kaupunkien lämmitykseen on monia keinoja ja miten se vaatii laajoja ja erilaisia ratkaisuja. Mielestäni HEC ei tätä niinkään osoittanut, vaan se oli ideakilpailu, jonka määrittelyissä lähtöjään vaadittiin palettia ratkaisuista. Joten jos määrittelet ideakilpailun jossa pyydät asiaa X, et voi käyttää sen tuloksia perusteluna siitä, että asia X on oltava. HEC kyllä osoitti että kiinnostus eri ratkaisuiden kehittämiseen on suurta, ja hyvä näin. Sen vielä nostaisin että keskustelussa Koskinen kommentoi ettei kilpailussa ollut tavoitteena jo nyt tehtyjen bioenergiainvestointipäätösten korvaamista, sillä se ei olisi taloudellista. Eli oletusarvona ei ”epätaloudellisia” ratkaisuita voi toteuttaa.

Polkuriippuvuudesta tämä nykyinen suo on tehty. 2000-luvun alusta eteenpäin biomassan energiakäyttöön on ohjattu voimakkaasti poliittisilla päätöksillä. Vasta ihan viime vuosina ”polttoon perustumaton” on tullut osaksi tavoitteita, mutta kuten Tampereen esimerkistä on nähty, ja Suomen kehityksestä voidaan nähdä (kuva alla), biomassan käyttö lämmityksessä on verrattain uusi ilmiö. Mikä tarkoittaa että investoinnit siihen ovat tuoreita, ja niiden korvaamiselle lähiaikoina ovat suuret taloudelliset hidasteet. Tämä myös näkyy poliittisissa prioriteeteissa, viime päivinä Suomi ja Ruotsi ovat saaneet Euroopassa lunta tupaan voimakkaasta bioenergialobbauksesta. Nykyisiä rakenteita pyritään säilyttämään.

Kaukolämmön energialähteiden kehitys Suomessa. Kuva ilmasto-opas -sivuilta.

Toisessa osiossa eri alojen asiantuntijat esittelivät lyhyesti teknologioita miten tuottaa lämpöä ilmastoneutraalisti. Maalämpö, ilma-vesilämpöpumput, aurinkolämpökeräimet, ydinenergia, biohiilen käyttö puihin varastoituneen hiilen sitouttamiseksi. Tässä nostaisin esille Bioenergia ry:n Hannes Tuohiniityn loppukommentin siitä, miten bioenergia on oleellinen 100% uusiutuvan lämmitysjärjestelmän mahdollistaja. Siitä voinen olla hänen kanssaan samaa mieltä, että näin on, JOS vaadimme täysin uusiutuviin energiamuotoihin pohjautuvaa järjestelmää. Tällöin tosin jäämme kiinni bioenergian suuren käytön luontohaittoihin. Jos taas tavoitteena on energiajärjestelmä, joka on vähäpäästöinen ja kunnioittaa biodiversiteettiä, ydinenergia voisi olla yksi järjestelmän selkäranka suuren bioenergian käytön sijaan. Tämä on myös valinta, mitä haluamme.

Ellen Ojala viimeisteli tilaisuuden vetoomuksellaan toiminnan ja nykyistä suuremman kiireen puolesta. Hän on oikeassa, kuten ovat myös muut ilmastotoimia vaatineet nuoret, nyt meidän tarvitsee tehdä enemmän ja paremmin kuin aikaisemmin. Kuten lämpöjärjestelmän menneestä kehityksestä on nähtävissä, muutoksia voidaan saada aikaan, meidän pitää vain kyetä tekemään ne entistä parempaan suuntaan entistä nopeammin. Jos se olisi helppoa ja yksinkertaista se olisi jo tehty, mutta siksi tarvitsemme yhteiskunnallista painetta toteuttaa entistä paremmin. Mittareiden pitää olla kohdallaan ilmastonmuutosta ja biodiversiteettikatoa hillitsemään, ja muutoksia pitää voida tehdä sujuvammin ymmärryksen parantuessa.

Webinaarin ensimmäinen osio, jossa puhuttiin tarpeista sekä Tampereen tilanteesta.
Seminaarin toinen osuus, jossa kerrottiin erilaisista kaukolämmön tuottamisen teknologioista: aurinkolämpö, maalämpö, ilmalämpö, ydinlämpö sekä biolämpö.

Pientaloalueiden pienet palvelut

Espoon pohjois- ja keskiosiin on valmisteltu uutta yleiskaavaa, joka on tavoitteena hyväksyä tänä keväänä. Viime viikolla kaavasta tehtiin kaupunginsuunnittelulautakunnassa päätös, eikä ainakaan tämä lausuma Espoon Vihreiden sivuilta kovin hyvältä kuulosta:

Vihreiden mukaan yleiskaavan toteutuminen johtaisi siihen, että tulevaisuudessa Espoossa on entistä enemmän lähipalveluiden niukkuuteen ja joukkoliikenteen toimimattomuuteen pettyviä asukkaita. Luonnon ja ilmaston näkökulmasta kaava on epäonnistunut.

Itse en ole kaavan valmistelua paljoa seurannut, ja alueestakin minulla on kokemusasiantuntijuutta lähinnä muutaman vuoden asuminen Lahnuksessa koulu-ikäisenä. Mutta jäin miettimään tuota palveluiden vähyyttä, ja miksi hajallaan oleva kaupunkirakenne siihen johtaa.

Tämä on tullut itsellenikin vastaan täällä Lintuvaarassa, kun väki harmittelee palveluiden puutetta. Samaan aikaan pitkän linjan kuntapäättäjä (kok) mainostaa, miten hän on torpannut kerrostalorakentamista niin Lintuvaarassa kuin viereisessä Painiityssäkin. Voisiko näillä olla jokin yhteys? Kyse kuitenkin on osittain kilpailevista tavoitteista. Aiemmin minulle on tullut netissä vastaan kaavio eri mahdollisista asukkaiden ristiriitaisista toiveista, oma suomennos alla.

Yllä Venn-kaaviossa on kolmea eri mahdollisesti ihmisten toivomaa asiaa – harvaa asutusta, hyviä palveluja, ja että varaa on muuhunkin kuin välttämättömään. Alkuperäisessä englanninkielisessä versiossa tuo viimeinen on ”matalat verot”, mutta kunnalla on mielestäni muitakin tehtäviä kuin peruspalveluiden turvaaminen. Keskellä on noiden toiveiden leikkaus, jossa kaikki toteutuisivat – mutta harvemmin se on missään mahdollista. Hyvät palvelut taloudellisesti tuotettuna vaatii riittävän tiheää rakennetta, hyvät palvelut harvoille tuotettuna maksavat, ja jos haluaa asua edullisesti ja harvassa niin ei voi odottaa kovin hyviä palveluita.

Riittävä palvelutaso on helpompi toteuttaa kun ihmisiä on riittävästi samalla alueella. Koulut ja julkiset palvelut voidaan järjestää lähelle, ja julkisella liikenteellä on riittävästi asiakkaita jotta se voidaan järjestää kattavaksi. Näitä Espooseen on kehitetty eri kaupunkikeskusten muodossa.

Espoossa on myös paljon pientalovaltaisia alueita, ja niille myös kysyntää. Omat seinät ja oma piha ovat tärkeä asia monille joten hyvä että siihenkin on mahdollisuus. Mutta, näille alueille palveluiden tuottaminen maksaa, eikä asukastiheys (tai -harvuus) mahdollista samaa kuin keskuksissa. Tämä tosin ei välttämättä tunnu ihan reilulta siellä asuville. Esimerkiksi kun Helsingin Sanomien Espoo-liitteessä on esitelty Henttaata ja Perusmäkeä, molemmissa jutuissa on kerrottu miten idyllisiä ja haluttuja alueita ne ovat, mutta kaupungin päättäjien unohtamia. En nyt varmaa totuutta tiedä, mutta voisiko olla että kyseessä ovat kuitenkin jonkin verran harvempaan asutut alueet joille on haastavaa tuottaa korkeaa palvelutasoa?

Mikä olisi esimerkki kuntatasolta tuosta viimeisestä leikkauksesta, jossa kalliiksi tulee? Aktiivisilla kuntalaisilla on mahdollisuus vaikuttaa omiin asioihinsa, ja perinteisesti hyvin toimeentulevilla alueilla on aktiivisia ihmisiä. Tällöin voidaan saada myös enemmän palveluja harvemmin rakennetuille alueille, mutta jostain muusta se on pois. Omalla asuinalueellani Lintuvaarassa oli vastikään tapaus, jossa kaupunki halusi sulkea pientaloalueella sijaitsevan asukaspuiston ja siirtää toiminnan Pohjois-Leppävaarassa sijaitsevaan Åbergin Lastentaloon. Asukkaat masinoivat nopeasti vastustuksen, ja lopulta asukaspuiston toiminta päätettiin jatkaa. Tämä vaatii ainakin jonkin verran asukaspuiston vanhan rintamamiestalon korjaamista, ja pidemmän aikavälin tulevaisuus jäi vielä auki. Suunniteltu korvaava tila, Åbergin lastentalo, on nykyisellään vajaakäytöllä, ja sen tulevaisuus on epävarma. Tässä mielestäni ikävää on se, että nykyinen asukaspuisto on selvästi syrjemmässä julkisten liikennevälineiden reiteiltä ja pienemmän väkimäärän saavutettavissa kuin Åbergin talo. Ja siten tässä aktiiviset paikalliset saivat hyödyn – mutta jotain siihenkin nyt nopeasti suunnatuilla rahoilla olisi saanut.

Espoo kasvaa ja kehittyy, eikä tässä löydy kaikille kelpaavia ratkaisuja joka kerta. Mutta tulevaisuutta kestävät ratkaisut pohjaavat hyvien joukkoliikenneyhteyksien varrella oleviin elinvoimaisiin keskuksiin, ei vain autojen varassa olevaan suburbiamattoon. Vielä jos hajallaan olevan asutuksen yhteydet ovat luokkaa ”kätevästi autolla Helsinkiin 20 minuutissa”, niin sittenhän siinä istutaan ruuhkassa ja kirotaan mikseivät yhteydet ole parempia.

Ilmastohyvän määrittelyn vaikeudesta

Kunnilla on suuri rooli ilmastonmuutoksen hidastamisessa, niin suoraan esimerkiksi hankintojen kuin epäsuoremmin normien kautta. Useammassa kuntavaalikoneessa kysytään pitäisikö ilmastovaikutukset ottaa huomioon kuntien päätöksissä, ja ainakin itse olen sitä mieltä että tottakai. Mutta, kun tätä periaatetta viedään käytäntöön niin piru löytyy yksityiskohdista.

Helsingin Uutiset uutisoi vastikään Helsingin valtuustossa tehdystä aloitteesta, jossa vaadittiin ilmastolle haitallisen mainonnan rajoittamista kaupungin ulkomainontapaikoilla. Aloitteen tekijä Mai Kivelä myönsi jutussa että kattavaa listaa olisi kategorisesti vaikea tehdä, mutta listasi joukon rajoitettavia mainosaiheita, muun muassa ”muut kuin ekosähkösopimukset”. Otetaan tämä hyvänä esimerkkinä siitä kuinka vaikeaa on määrittää listaa ympäristölle tai ilmastolle haitallisista toiminnoista.

Ollakseen soveltuva vaikkapa rajoituksiin määrittelyn pitäisi olla sekä selkeä että kohdistua oikein. Ekosähkö (tai sen komplementti ”muut kuin ekosähkö”) ei mielestäni täytä kumpaakaan, jos tarkoitus on rajata ilmastoon vaikuttavaa toimintaa. Vaan määritelmät lähtevät nopeasti rönsyilemään kuin tämä kirjoituskin.

Ilmaisulla ”ekosähkösopimukset” luultavasti tarkoitetaan muitakin sopimuksia kuin Ekosähkö-nimisen yhtiön kanssa tehtyjä sopimuksia. Etsimällä ekosähköä huomaa että monet firmat sellaista myyvät. Mutta mitä tämä brändilupaus on syönyt? Yhtäällä vedotaan uusiutuvan energian alkuperätakuuseen, joka tekee sähköstä ekosähköä, toisaalla taas puhutaan esimerkiksi ”Suomen luonnonsuojeluliiton suosittelemasta” ekoenergia-merkistä. Kyseessä on voittoa tavoittelematon yritys joka lisensoi ekomerkkiä sellaiselle uusiutuvalle energialle, joka täyttää vielä heidän kriteerinsä. Lisenssimaksuilla ilmeisesti pyöritetään tuota palvelua ja rakennetaan uusiutuvaa energiaa kehittyviin maihin. Pahoittelut jos meni väärin, tämä jo nyt hieman sekavaa eikä tietenkään ihme jos Kivelällä ilmaisut menivät hieman epäeksakteiksi.

EUssa uusiutuvan sähkön käyttö perustuu alkuperätakuisiin, joita tulee kirjanpidollisesti samalla kun tuotetaan uusiutuvaa energiaa. Näissä takuissa on sellainen mielenkiintoinen piirre, että ne lasketaan vuositasolla. Jos tuotat gigawattitunnin verran uusiutuvaa energiaa vuodessa, voit myydä sitä vastaavan määrän alkuperätakuita, joiden ostaja voi olettaa käyttävänsä gigawattitunnin verran uusiutuvaa energiaa sinä vuonna – riippumatta siitä missä ja milloin nämä tuotanto ja käyttö sen tarkemmin tapahtuvat. Koska sähköä käytetään kun sitä tarvitaan, tässä jostain kohtaa fossiilisähköä puskee mukaan palettiin.

Mutta, sertifikaatit ja alkuperätakuut ovat hyväksi, sillä ilman niitä saamme kaikenlaista viherpesua kuten saksalaisen energiayhtiön ProWindGas-kaasua jossa on maakaasun sekaan sekoitettu lähinnä homeopaattisia määriä tuulivoimalla tuotettua vetyä. Kysymys onkin sitten, onko sertifikaatti tarkoituksenmukainen, kun halutaan rajata ulos ilmastolle haitallisia toimenpiteitä. Ekoenergia-merkin vaatimukset ovat löydettävissä heidän nettisivuiltaan.

Auttaisiko uusiutuvan energian alkuperätakuu tai Ekoenergia-merkki rajaamaan ilmastolle haitallista toimintaa pois sallituista? Ei yksiselitteisesti. Ne keskittyvät uusiutuvaan energiaan, jolloin vähäpäästöinen ydinvoima jää sertifikaatin ulkopuolelle. Uusiutuvan energian kestävyyden akuutit kysymysmerkit ovat pitkälti bioenergian käytön valtavassa lisäämisessä. Ekoenergia-merkkikin sallii biomassan energiakäytön alle 20 cm paksuisesta runkopuusta, sekä paksummastakin kunhan sillä ei ole muuta teollista käyttöä juurikäävän tai muun kasvitaudin vuoksi. Monet järjestöt suosittelevat paljon tiukempia rajauksia runkopuun käytölle.

Ilmastonmuutoksen hidastamisessa tärkeää ovat toimet päästöjen vähentämiseksi, ja vähäpäästöiselle tuotannolle ei taida olla virallisia vaatimuksia ohi sähkönmyyjien omien tuotteiden määritelmien. Euroopassa on alkuperätakuut uusiutuvalle tuotannolle, joita Ekoenergian kaltaiset merkit vielä täydentävät, jos halutaan uusiutuvan energian tuotantoa tukea.

Täydellinen on hyvän pahin vihollinen, ja tällä hetkellä voi joko ostaa vuositasolla sertifioitua uusiutuvaa tai myyntiyhtiöiltä ”vähäpäästöistä” energiaa, eli ydinsähköä joka saattaa sisältää pieniä määriä uusiutuvaa tuotantoa. Tosin näissä vähäpäästöisissä sopimuksissa taitaa olla toistaiseksi (uusi laki joka mahdollistaa myös ydinenergian alkuperätakuun on kai tulossa) kyse enemmän siitä miten tuotantoyhtiöiden sisäinen jako kuluttajamyynnin ja muun myynnin välillä menee. Vihreiden 100 keinoa torjua ilmastonmuutosta -listassa kehotetaan kuntia siirtymään uusiutuvan sähkön käyttöön, joka voi olla hyvä alku mutta ei missään nimessä riittävä lopputulos. Lopulta meidän täytyy päästä tilanteeseen, jossa käytetty energia on tuotettu oikeasti vähäpäästöisesti, ei vain kirjanpidossa. Tällaiseen täysin ajallisesti ja paikallisesti sitouduttuun vähäpäästöiseen energiankulutukseen on joitain esityksiä tullut, esimerkiksi Googlelta esitys siitä miten pyrkivät yrityksenä tähän.

Mutta, jos haluamme edistää tehokkaasti ilmastonmuutoksen hillintää, on mittarit asetettava oikein. Ikävä kyllä se voi olla haastavaa kun moni asia menee mielikuvien kautta. Kuten vaikka ekosähkö, joka on kyllä oikeaan suuntaan mutta rajaa tarpeetta ja lopulta myös brändi. Toinen esimerkki on vaatimus ympäristöystävällisestä, terveellisestä lähiluomuruoasta, jossa jo määritelmässä on neljä eri asiaa jotka saattavat osin kilpailla keskenään. Mutta pohditaan espoolaiskoulujen ruokahuoltoa jokin toinen kerta.

Rakennuskannan päästöt -paneeli 6.4.

Tieteen ja teknologian vihreillä on Tiedepuolue-paneelisarja. Tänään aiheena oli rakennuskannan päästöt, ja minä yhdessä kolmen muun kunnallisvaaliehdokkaan kanssa keskustelemassa. Tunnin paneelissa käytiin läpi niin eri kuntien tilanteita, puurakentamista, sähköistämistä, kaukolämmön roolia ja lämmöntuotannon teknologioita. Toivon mukaan edes jotenkin kansantajuisesti. Paneeli on katsottavissa mm. YouTubessa, nauhoitus linkattu tuossa alla.

Omalta osaltani kiitos keskustelijoille ja järjestäjille mielenkiintoisesta keskustelusta. Nykyisten ratkaisuiden kuten bioenergian kasvavan käytön haasteet tunnettiin laajalti tunnustettavan, mahdollisesti toisaalta ei ihan kaikkia haasteita tunnustettu sen suhteen että lämmityksen ja energian saatavuus on aidosti elintärkeää meille. Mikä tekee lämmityksen muuttamisesta kestäväksi haastavaa, kun ei voida vain ottaa laajasti käyttöön uusia ratkaisuja ilman kunnon testausta.

Ilmastoinvestointeja

Viime viikot ovat olleet täynnä koon mittaamista. Milloin on tehty Suomen suurin ilmastoinvestointi koronaelvytyspaketin muodossa, milloin suurin ilmastoteko Olkiluoto 3:n polttoaineenlatauksen myötä. Yhdysvalloissa Bidenin hallinto julisti tavoitteekseen noin kahden biljoonan dollarin uudelleenrakennusohjelman, joka koossaan aika tarkkaan vastaa EU:n koronaelvytyspaketin 1,8 biljoonaa euroa. Englanninkielisissä linkeissä puhutaan triljoonista, mutta kyseessä ovat näköjään niin suuret numerot ettei kansainvälisesti ole edes päästy sopuun siitä, mitä sanaa niistä pitää käyttää. Suomeksi biljoona, miljoona miljoonaa.

Koronaelvytyspaketin ilmastotoimiin kohdistettu osa, noin miljardi euroa, ei sinänsä yksinään riitä ”suurimmaksi” investoinniksi, sillä esimerkiksi TVO:n mukaan OL3:n kulut ovat olleet 5,7 miljardia euroa, ja esimerkiksi tuulivoiman vuonna 2011 säädetyt tuet maksavat tukiaikana sähkön hinnasta riippuen parista kolmeen miljardiin euroon. Koronaelvytyspaketin suuruutta sitten ilmeisesti arvioidaan kokonaisinvestointien summana, sillä suurin osa paketista annetaan tukina eri investointeihin joihin panostetaan myös yksityistä rahaa. Nyt kun investoidaan, niin olisi tärkeää että investoinnit menevät kestävän yhteiskunnan rakentamiseen.

Summat ovat suuria, ja lopulta kilpailu siitä kenellä on suurin kuulostaa vähän, no, keskenkasvuiselta. Nimittäin, kun katsoo millaiset haasteet meillä on ilmastonmuutoksen hidastamisen ja biodiversiteetin hupenemisen estämisen suhteen, niin nämä nyt julistetut investoinnit ovat vasta hyvä alku. Siksi ainakin itseäni huolestuttavat puheenvuorot siitä, että nyt on tämä yksi investointipaketti jotta päästään talouden kanssa taas jaloilleen ja sitten aletaan sopeuttamaan. Koska mitä vaadittaviin investointeihin tulee, olemme vasta alussa.

Suomessa tehtiin viime vuonna tiekarttoja siitä, mitä ilmastoneutraalius vaatisi eri yhteiskunnan sektoreilta. Jos haluamme vähäpäästöisen yhteiskunnan ja teollisuuden, se näiden tiekarttojen mukaan saattaisi hyvinkin vaatia vähäpäästöisen sähköntuotannon kaksin- tai kolminkertaistamista seuraavien kolmen vuosikymmenen aikana. Samalla teollisuuden prosessit pitäisi miettiä ja tehdä uusiksi, sillä hiilivetyjen polttaminen vain ei jatkossa enää ole kannattavaa. Kaupungistuminen on yhä Suomessa takamatkalla siitä mitä maailmalla on nähty, ja jatkunee kunhan sille annetaan mahdollisuus. Kaikki tämä vaatii jatkossakin investointeja – ja, jotta pääsemme maaliin asti, ne pitää olla edes suhteellisen hyvin kohdistettuja. Se, että jokin investointi kuten tehdas tai kaivos luo työpaikkoja, ei enää riitä, vaan niiden pitää olla myös yhteiskunnan ja luonnon kantokyvyn kannalta hyvin perusteltavissa. Toisaalta, työtä tässä on tehtävänä, joten miksi pitäisi tuhlata voimavaroja toimintaan jolla ammumme pidemmällä aikavälillä itseämme jalkaan?

Edessä on muutama vuosikymmen yhteiskunnan uudelleenrakentamisen aikaa. Se tulee vaatimaan isoja panostuksia. Vaaditaan myös toimijoita jotka kykenevät tähtäämään pitkällä aikavälillä tulevaan hyvään. Yritykset ovat tähän puheen tasolla heränneet mutta, toimiessaan markkinatalouden ehdoilla, haluavat julkisen vallan säätelyä. Käytännössä valtakirja pitkän tähtäimen kestävyydestä huolehtimiseen on julkisilla toimijoilla kuten valtioilla ja kunnilla, ja niiden rooli tulevassa muutoksessa on oleellinen.

Kuva ihmisten huolenpidon ajallisista ja avaruudellisista rajoista, Kasvun rajat -kirjan ensimmäisen painoksen Introduction-kappaleesta. Suurimman osan meistä resurssit kuluvat lähipiirin ja lähiaikojen haasteista huolehtimiseen, ja laajat pitkän aikavälin haasteet eivät tunnu niin akuuteilta. Siksi tarvitaan toimijoita kuten valtiot myös niistä huolehtimaan.

On hyvä että maailmalla on herätty kilpailemaan myös investoinneista tulevaisuuteen. Suurimmat investoinnit ovat kuitenkin vielä tulossa, joten suuruuskilpailusta saamme toivottavasti kuulla jatkossakin.

Alla vielä viimevuotinen VTT:n Sip of Science -webcast aiheesta teollisuuden energiamurros, jossa Rasmus Pinomaa alkuun esittelee Kemianteollisuus ry:n madonluvut siitä, kuinka paljon vähäpäästöistä energiaa kemian teollisuuden puhdistamiseen kunnolla vaaditaan. Paljon on tehtävää lähiaikoina.

Vaihtoehtoiset visiot

Helsingin Sanomat lanseerasi uuden Visio-liitteen, jossa keskitytään teknologiaan ja talouteen. Ensivaikutelma ja -kommentit, ainakin omassa kuplassani, ovat täyttyneet ihmetyksestä siitä kuinka kirjoitukset tuntuvat henkivän 1980-luvun juppimentaliteettia ja jatkuvan kasvun eetosta vailla huolta maailman isoista haasteista. Miten näissä teknologian ja rahan ylistyksissä otetaan huomioon ilmastonmuutos, luonnon tilan heikkeneminen, epätasa-arvo? Yleisemminkin, meillä väliin tuntuu olevan kahta eri tarinan kaarta. Yhdessä digitalisaatio mullistaa kiertotaloudella maailman jossa uudelleenkäytetttävät raketit vievät taivaan täyteen satelliitteja ja ihmisen marsiin, toisessa ilmastonmuutos, ympäristötuho, globaali epätasa-arvo, ja ihmiskunnan kyvyttömyys jatkaa radallaan vievät meidän yli maapallon kantokyvyn. Nämä visiot kilpailevat, mutta kumpi vastaa todellisuutta? Pahaa pelkään, että mahdollisesti molemmat, ja yhtä aikaa.

Ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen näkyy talvissamme, mutta suuret vaikutukset sillä on ihmisten elinmahdollisuuksiin kuumemmilla alueilla. Kuudennen sukupuuttoaallon alku lienee jo tuhansien vuosien takaa maanviljelyksen aloituksen myötä, mutta jatkossa se yhä pahenee niin luonnonvarojen kestämättömän käytön kuin ilmastonmuutoksen vaikutusten vuoksi. Hälytyskelloja on jo soitettu pitkään.

Yhteiskunnan kyky selvitä ja toipua erilaisista ympäristöstä tulevista shokeista paranee kuitenkin hyvinvoinnin ja teknologian kehittymisen myötä. Länsimaissa myrskyt eivät aiheuta tuhansia kuolonuhreja sillä kykenemme varautumaan niihin, ruoantuotanto on lannoitteiden ja koneiden avulla mahdollista entistä tehokaammin, pandemioihinkin kehitetään rokotteet entistä nopeammin. Mutta tämä tarkoittaa myös että ne, joilla on varaa, kykenevät suojautumaan ilmastonmuutoksen vaikutuksilta, vaikka maailma ympärillä kärsii. Se ehkä maksaa heille aina vain hieman enemmän kuin aiemmin, ja mahdollista aina vain hieman pienemmälle joukolle, mutta juuri kulloisellakin hetkellä hyvinvoivilla on mahdollisuus ajatella hyvinvointinsa pysyvän jos he riittävästi sen eteen työskentelevät. Tällöin suurempi haaste näyttäytyykin yhteiskunnan vauhdissa pysymisessä kuin joku kaukaisempi vaara kuten ilmastonmuutos.

Ilmastomielenosoituksissa lanseerattu Nyt On Pakko -slogan ikävä kyllä on totta vain jos haluamme ilmastonmuutoksen vaikutuksia rajattavan kaikille. Niille, jotka kykenevät vielä suojautumaan ilmastonmuutoksen vaikutuksilta, muutos ei välttämättä näytä pakolliselta kun välittömämmät huolet pyyhkäisevät ohi vasemmalta ja oikealta.

Käytännössä siis teknologia mahdollistaa selviytymisen tulevaisuuden mullistuksista, ainakin osalle ihmiskuntaa, ainakin toistaiseksi. Tämä joukko voi sitten voi nauttia scifitulevaisuudesta, ilmasta tehtävästä ruoasta, automatisoiduista palveluista ja mikä jottei avaruusturismista. Mutta jos kehityksen hedelmät eivät mene myös muille, noiden etuoikeutettujen elämän nurjana puolena ovat ne luontokatastrofista kärsivät huono-osaiset, joiden elämä ei sitten kovin arvokasta olekaan. Tämä tietysti vaatii myös sen että hyväosaiset kääntävät katseensa muualle ja löytävät selityksen sille, miksi juuri he ansaitsevat hyvän elämän ja nuo muut eivät. Mutta sitähän on tapahtunut maailman sivu, ikävä kyllä. Jos esimerkkejä halutaan, niin viimeisimpänä koronapandemian aikaan rikkaat maat kilpaa rohmuavat rokotteet samalla kun estävät köyhien maiden pyrkimyksen rokotteiden patenttisuojan murtamisen.

Itse suhtaudun positiivisesti ihmiskunnan mahdollisuuksiin vaikuttaa omaan tulevaisuuteensa. Ratkaisuja, niin teknologisia kuin yhteiskunnallisia, on esitetty ja esitetään jatkossakin. Mutta työtä se tulee vaatimaan ja tuskin lopputulos on mitenkään ideologisesti kaunis, vaan aikamoista rämpimistä kunhan maaliin päästään. Meitä uhkaavat haasteet ovat pitkäaikaisia ja luonteeltaan kasautuvia – hiilidioksidi kerran päästyään kiertoon pysyy siellä pitkään, eläinlajeja ei saada takaisin niiden kadottua – joten pikavoittoja ei ole saatavissa. Vaikka teknologia mahdollistaa tarpeellisten asioiden tekemisen aiempaa pienemmillä vaikutuksilla luontoon, ei se yksin riitä. Jos tarve ylläpitää omaa hyvinvointia johtaa yhä suuremmissa määrin kilpailuun resursseista työttömyyden ja talouden sakkaamisen pelossa, niin voi kysyä onko nykyinen raami perusteltu. Se kuitenkin vahvasti ohjaa tekemistämme ja rajoittaa valittavissa olevia vaihtoehtoja, kohti kahtiajakautunutta maailmaa jossa toisilla on futuristinen teknologiapössis ja toisilla ei paljoa mitään.

Olen nyt parin viime viikon aikana kirjoittanut vastauksia useampaan vaalikoneeseen, ja aika monessa kysymyksessä teemat tuntuvat olevan sallimmeko ”toiset” – maahanmuuttajia kuntaan, heikompiosaisia asumaan lähelle – tai vastakkainasettelua välittömien huolien ja pidemmän ajan haasteiden välille – kuten talouskehitys juuri nyt vastaan luontoarvot. Käytännössä siis poliittisia eroja halutaan hakea siinä ketkä ovat valmiit sulkemaan oman piirinsä pois ”toisilta”, kun taas talouden paineet jo lähtökohtaisesti määritellään sellaiseksi joka tuhoaa luontoarvoja. Sitä saat mitä mittaat, mutta eihän tuo meistä kovin kaunista kuvaa anna.

Mikä Espoota lämmittää

Espoossa tavoitteena on hiilineutraalius vuonna 2030. Kaupungin suurimmat päästönlähteet ovat kaukolämmön tuotanto ja liikenne, joten aihe tulee hyvin lähelle itse kunkin koteja. Tavoitevuoteen on enää yhdeksän vuotta aikaa ja paljon on jo tehty ja päätetty. Päästöjen vähennystyö ei kuitenkaan ole valmis vuonna 2030, useammasta syystä: kaupunki kasvaa ja kehittyy jatkossakin; hiilineutraalius on vasta välietappi, sillä jatkossa hiilidioksidia on poistettava ilmakehästä; ja osa nyt hiilineutraaleiksi tulkituista toimista ovat sellaisia, joiden hiilineutraalius tai kestävyys voi tulevaisuudessa olla kyseenalaista.

Kaukolämmön tuotanto Espoossa pohjaa nyt kivihiileen, maakaasuun, lämpöpumppuihin ja biopolttoaineisiin. Kivihiilestä ollaan luopumassa lähivuosina, ja siirtymä on biomassan polttamisen suuntaan. Syvän geotermisen lämmön pilottilaitos Otaniemessä pitäisi käynnistyä lähiaikoina. Myös erilaisia hukkalämpöratkaisuja pidetään esillä, mutta niissä haasteena on käytettävissä olevan hukkalämmön määrä ja saatavuus.

Tällä hetkellä biomassan polttamista pidetään hiilineutraalina, mutta se ei sitä varsinaisesti ole. Jo 2009 tiedekirjallisuudessa nostettiin huolta siitä, että bioenergian päästöjen laskeminen maankäyttösektorilla luo porsaanreiän, joka mahdollistaa näennäisen hiilineutraaliuden kirjanpidollisesti. Tämä on vasta viime vuosina noussut mukaan poliittiseen keskusteluun, ja laskentasääntöjä tuskin ollaan heti muuttamassa – mutta miltä Espoon hiilineutraalius näyttää, jos puun poltolle tulevaisuudessa lasketaankin päästö? Tämän lisäksi suuret kaupungit vaativat niin paljon lämpöä, että sen tuottamiseen vaadittujen puun tuottamisella on omat biodiversiteettiä heikentävät vaikutuksensa.

Eli uusia ratkaisuja tarvitaan. Espoo on loistava paikka kehittää niitä, ja hankkeita on jo käynnissä. Otaniemen syvälämpöreikä tuli jo mainittua, lisäksi esimerkiksi Fortumilla on hanke tänä vuonna demonstroida suuren mittakaavan ilma-vesilämpöpumppua joka ottaisi kaukolämpöön tarvitsemansa lämmön ilmasta. Nämä molemmat ovat uusia ratkaisuja, joiden täysi potentiaali tiedetään vasta demonstroinnin jälkeen.

Itse olen kollegoitteni kanssa viime vuosina selvittänyt ydinenergian mahdollisuuksia kaukolämmön tuotannossa. Ensimmäinen tarkastelumme koskikin sitä, miten 2030-luvun Espoo voisi lämmitä ydinkaukolämmön avulla. Hyvin lupaavaltahan se näytti ja jatkoa työlle on tullut, muun muassa VTT:n oman kaukolämpöreaktorin suunnitteluprojekti. Ydinkaukolämmöstä puhutaan ehkä aktiivisemmin Helsingin puolella, mutta ydinkaukolämpölaitos missä vain pääkaupunkiseudun kunnassa olisi alueellinen projekti, joka vaatii laajan keskustelun ja hyväksynnän. Vähäpäästöinen ja tulevaisuuden vaatimukset kestävä lämmitys on meidän yhteinen haasteemme.

Eli uusia ratkaisuja tarvitaan. Espoo on loistava paikka kehittää niitä, ja hankkeita on jo käynnissä. Otaniemen syvälämpöreikä tuli jo mainittua, lisäksi esimerkiksi Fortumilla on hanke tänä vuonna demonstroida suuren mittakaavan ilma-vesilämpöpumppua joka ottaisi kaukolämpöön tarvitsemansa lämmön ilmasta. Nämä molemmat ovat uusia ratkaisuja, joiden täysi potentiaali tiedetään vasta demonstroinnin jälkeen.

Linkki alkuperäiseen esitykseen siitä miten pieni reaktori vähentäisi lämmöntuotannon kustannuksia Espoon kaltaisessa kaupungissa. Tuo oli ensimmäinen ”arvaus” mitä parametreihin tuli, eikä välttämättä enää hyvin kestä aikaa, mutta niin tiedettä tehdään: pala kerrallaan ymmärrystä kerryttäen.