Kunnilla on suuri rooli ilmastonmuutoksen hidastamisessa, niin suoraan esimerkiksi hankintojen kuin epäsuoremmin normien kautta. Useammassa kuntavaalikoneessa kysytään pitäisikö ilmastovaikutukset ottaa huomioon kuntien päätöksissä, ja ainakin itse olen sitä mieltä että tottakai. Mutta, kun tätä periaatetta viedään käytäntöön niin piru löytyy yksityiskohdista.
Helsingin Uutiset uutisoi vastikään Helsingin valtuustossa tehdystä aloitteesta, jossa vaadittiin ilmastolle haitallisen mainonnan rajoittamista kaupungin ulkomainontapaikoilla. Aloitteen tekijä Mai Kivelä myönsi jutussa että kattavaa listaa olisi kategorisesti vaikea tehdä, mutta listasi joukon rajoitettavia mainosaiheita, muun muassa ”muut kuin ekosähkösopimukset”. Otetaan tämä hyvänä esimerkkinä siitä kuinka vaikeaa on määrittää listaa ympäristölle tai ilmastolle haitallisista toiminnoista.
Ollakseen soveltuva vaikkapa rajoituksiin määrittelyn pitäisi olla sekä selkeä että kohdistua oikein. Ekosähkö (tai sen komplementti ”muut kuin ekosähkö”) ei mielestäni täytä kumpaakaan, jos tarkoitus on rajata ilmastoon vaikuttavaa toimintaa. Vaan määritelmät lähtevät nopeasti rönsyilemään kuin tämä kirjoituskin.
Ilmaisulla ”ekosähkösopimukset” luultavasti tarkoitetaan muitakin sopimuksia kuin Ekosähkö-nimisen yhtiön kanssa tehtyjä sopimuksia. Etsimällä ekosähköä huomaa että monet firmat sellaista myyvät. Mutta mitä tämä brändilupaus on syönyt? Yhtäällä vedotaan uusiutuvan energian alkuperätakuuseen, joka tekee sähköstä ekosähköä, toisaalla taas puhutaan esimerkiksi ”Suomen luonnonsuojeluliiton suosittelemasta” ekoenergia-merkistä. Kyseessä on voittoa tavoittelematon yritys joka lisensoi ekomerkkiä sellaiselle uusiutuvalle energialle, joka täyttää vielä heidän kriteerinsä. Lisenssimaksuilla ilmeisesti pyöritetään tuota palvelua ja rakennetaan uusiutuvaa energiaa kehittyviin maihin. Pahoittelut jos meni väärin, tämä jo nyt hieman sekavaa eikä tietenkään ihme jos Kivelällä ilmaisut menivät hieman epäeksakteiksi.
EUssa uusiutuvan sähkön käyttö perustuu alkuperätakuisiin, joita tulee kirjanpidollisesti samalla kun tuotetaan uusiutuvaa energiaa. Näissä takuissa on sellainen mielenkiintoinen piirre, että ne lasketaan vuositasolla. Jos tuotat gigawattitunnin verran uusiutuvaa energiaa vuodessa, voit myydä sitä vastaavan määrän alkuperätakuita, joiden ostaja voi olettaa käyttävänsä gigawattitunnin verran uusiutuvaa energiaa sinä vuonna – riippumatta siitä missä ja milloin nämä tuotanto ja käyttö sen tarkemmin tapahtuvat. Koska sähköä käytetään kun sitä tarvitaan, tässä jostain kohtaa fossiilisähköä puskee mukaan palettiin.
Mutta, sertifikaatit ja alkuperätakuut ovat hyväksi, sillä ilman niitä saamme kaikenlaista viherpesua kuten saksalaisen energiayhtiön ProWindGas-kaasua jossa on maakaasun sekaan sekoitettu lähinnä homeopaattisia määriä tuulivoimalla tuotettua vetyä. Kysymys onkin sitten, onko sertifikaatti tarkoituksenmukainen, kun halutaan rajata ulos ilmastolle haitallisia toimenpiteitä. Ekoenergia-merkin vaatimukset ovat löydettävissä heidän nettisivuiltaan.
Auttaisiko uusiutuvan energian alkuperätakuu tai Ekoenergia-merkki rajaamaan ilmastolle haitallista toimintaa pois sallituista? Ei yksiselitteisesti. Ne keskittyvät uusiutuvaan energiaan, jolloin vähäpäästöinen ydinvoima jää sertifikaatin ulkopuolelle. Uusiutuvan energian kestävyyden akuutit kysymysmerkit ovat pitkälti bioenergian käytön valtavassa lisäämisessä. Ekoenergia-merkkikin sallii biomassan energiakäytön alle 20 cm paksuisesta runkopuusta, sekä paksummastakin kunhan sillä ei ole muuta teollista käyttöä juurikäävän tai muun kasvitaudin vuoksi. Monet järjestöt suosittelevat paljon tiukempia rajauksia runkopuun käytölle.
Ilmastonmuutoksen hidastamisessa tärkeää ovat toimet päästöjen vähentämiseksi, ja vähäpäästöiselle tuotannolle ei taida olla virallisia vaatimuksia ohi sähkönmyyjien omien tuotteiden määritelmien. Euroopassa on alkuperätakuut uusiutuvalle tuotannolle, joita Ekoenergian kaltaiset merkit vielä täydentävät, jos halutaan uusiutuvan energian tuotantoa tukea.
Täydellinen on hyvän pahin vihollinen, ja tällä hetkellä voi joko ostaa vuositasolla sertifioitua uusiutuvaa tai myyntiyhtiöiltä ”vähäpäästöistä” energiaa, eli ydinsähköä joka saattaa sisältää pieniä määriä uusiutuvaa tuotantoa. Tosin näissä vähäpäästöisissä sopimuksissa taitaa olla toistaiseksi (uusi laki joka mahdollistaa myös ydinenergian alkuperätakuun on kai tulossa) kyse enemmän siitä miten tuotantoyhtiöiden sisäinen jako kuluttajamyynnin ja muun myynnin välillä menee. Vihreiden 100 keinoa torjua ilmastonmuutosta -listassa kehotetaan kuntia siirtymään uusiutuvan sähkön käyttöön, joka voi olla hyvä alku mutta ei missään nimessä riittävä lopputulos. Lopulta meidän täytyy päästä tilanteeseen, jossa käytetty energia on tuotettu oikeasti vähäpäästöisesti, ei vain kirjanpidossa. Tällaiseen täysin ajallisesti ja paikallisesti sitouduttuun vähäpäästöiseen energiankulutukseen on joitain esityksiä tullut, esimerkiksi Googlelta esitys siitä miten pyrkivät yrityksenä tähän.
Mutta, jos haluamme edistää tehokkaasti ilmastonmuutoksen hillintää, on mittarit asetettava oikein. Ikävä kyllä se voi olla haastavaa kun moni asia menee mielikuvien kautta. Kuten vaikka ekosähkö, joka on kyllä oikeaan suuntaan mutta rajaa tarpeetta ja lopulta myös brändi. Toinen esimerkki on vaatimus ympäristöystävällisestä, terveellisestä lähiluomuruoasta, jossa jo määritelmässä on neljä eri asiaa jotka saattavat osin kilpailla keskenään. Mutta pohditaan espoolaiskoulujen ruokahuoltoa jokin toinen kerta.
Ville Tulkki 