Mennyttä vuotta on tapana pohtia vuoden loppuessa, mutta itselläni se aika meni ulkoillessa pohjoisessa. Joten tässä hieman myöhäisempi, mutta silti ajankohtainen reflektio. Edellisiä vuosia leimannut koronatilanteen kehittymisen seuraaminen sai väistyä Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Energiakriisi ja Fennovoiman projektin kaatuminen keikauttivat omankin alani näkymiä, yhtäältä tarve vähäpäästöisen energian tuotannon kasvattamiseen on tullut yhä enemmän pinnalle, toisaalta taas yksi projekti jäi kesken. Venäjän lähdettyä roistosektorin yhä syvempään päätyyn yhteistyö heidän kanssaan ei ole mahdollista, joten se siitä.
Pienreaktoreihin liittyvä tutkimus ja niiden edistäminen niin meillä kuin maailmalla on ollut omassa työssäni päällimmäisenä. Olen ollut vuodesta 2019 lähtien koordinoimassa EU-rahoitteista ELSMOR-projektia (“towards European Licensing of Small MOdular Reactors”) jossa 15 yhtiötä kahdeksasta maasta on selvittänyt pienreaktorien lanseeraamisen sudenkuoppia yli korona-ajan. Jos ei muuta ole opittu niin ainakin tehokasta etäkokoustamista. Suomen puolella meillä oli viimeinen vuosi Business Finlandin rahoittamaa EcoSMR-projektia joka tutki pienreaktoriliiketoimintamahdollisuuksia. Kun EcoSMR:n aloitimme pari vuotta sitten eivät monet osallistujistakaan oikeastaan edes tienneet, mitä pienreaktorit ovat ja miten niihin pitäisi suhtautua. Nyt Fortum on lanseerannut uuden feasibility study -vaiheen mahdollisesta investoinnista uuteen ydinvoimaan ja pienreaktorit ovat entistä enemmän esillä. Mission accomplished.
Pienreaktorit ovat kattotermi hyvin monenlaisille konsepteille. Monet ovat suunniteltuja pääosin sähköntuotantoon, toiset taas tuottamaan teollisuuslaitoksille energiaa, kolmannet vain lämpöä eri tarkoituksiin. Nämä eri käyttötarkoitukset vaikuttavat millaisia haasteita niiden käyttöönotossa on. Meillä oli syksyllä LUT-yliopiston kanssa pieni selvitystyö nimenomaan kaukolämpöreaktoreiden tarpeista ja mahdollisuuksista, asiakkaina olivat Lappeenrannan kaupunki ja 11 suomalaista energiayhtiötä. Haastatteluissa nousi tarve löytää vähäpäästöisiä vaihtoehtoja bioenergialle. Vaikka se nähtiin nyt hyväksi lämmönlähteeksi, niin tulevaisuudessa on haasteita sekä hinnalle että saatavuudelle.
Kaukolämpöreaktorimme LDR-50 suunnittelutyö on edennyt vuoden mittaan. Ensimmäinen patenttihakemuksemme tuli julkiseksi toissavuoden lopulla, ja saimmekin siitä kolmossijan Euroopan Komission ydinenergiainnovaatiokilpailussa. Kävin pokkaamassa pystin siitä FISA2022-konferenssissa Lyonissa toukokuussa. FISA2022 on joka kolmas vuosi järjestettävä eurooppalaista ydinenergiatutkimusta kokoava konferenssi. Yksi siellä voimakkaasti pinnalle noussut aihe olivat pienreaktoreiden jätteiden huolto, minkä osalta selvästi tarvitaan parempaa yhteistyötä ydinjätetutkijoiden ja pienreaktoriväen välillä. Suomessa olemme tässä(kin) hyvissä asemissa, sillä meillä on ollut jo pari vuotta aiheesta tutkimusta osana kansallista ydinturvallisuusohjelmaa SAFIR2022:ta. Kevytvesiteknologiaan pohjautuvilla pienreaktoreilla eivät jätteet paljoa eroa nykyisin käyvistä laitoksista, mutta varsinkin mikroluokkaan (lämpöteholtaan kymmeniä megawatteja) kuuluvien reaktoreiden jätteen huolehtiminen vaatii uutta logistiikkaa ja organisaatiota.
Ydinenergian käyttö muunkin kuin sähkön tuotantoon on alkanut saada huomiota myös maailmalla. Alkuvuodesta Euroopan Komissio lanseerasi ajatuksen “European SMR partnership” -ohjelmasta, joka edistäisi pienreaktoreiden käyttöönottoa Euroopassa 2030-luvulle tultaessa. Sitä ollaan valmisteltu niin markkinoiden, lisensoinnin, alihankintaketjujen kuin tutkimuksen ja kehityksen osalta. Itse olen ollut vetämässä T&K-tiekartan valmistelua ydinenergian lämpökäytön tarpeiden osalta. Suurimmat kysymykset liittyvät teollisten prosessien liittämiseen ydinreaktoriin, lämpökäytön vaatimaan lähisijoitukseen, sekä siihen, millaista ydinenergiateknologiaa tällaiseen sovellukseen edes käytettäisiin.
Loppuvuodesta reissasin EU-kuvioissa niin Brysselissä kuin loppuvuoden EU:n neuvoston puheenjohtajamaassa Tsekissä kertomassa suomalaisista näkökannoista pienreaktoreihin. Tsekit painottivat lämmön ja vedyn tuottamisen mahdollisuutta ydinenergialla, kun taas ranskalaiset haluavat kovasti vahvistaa eurooppalaisen pienreaktoriteollisuuden roolia. Tässä he määrittelevät eurooppalaisuuden EU-jäsenvaltoihin kuuluviksi, jolloin kätevästi ainoa kategorian teollisen vaiheen pienreaktorikonsepti on ranskalainen Nuward. Ymmärrettävästi monet pienreaktoreiden käyttöä harkitsevat maat eivät tätä näkemystä täysin jaa. Suomalainen yhteistyö teollisuuden ja tutkimuksen kesken saa EU:ssa paljon kehuja, yhteistyöprojektit joissa olemme keränneet laajan sidosryhmän suomalaisia toimijoita ovat yhä ilmeinen harvinaisuus.
Espoon kunnallispolitiikan puolella olen ollut varavaltuutettuna osana vihreiden valtuustoryhmää ja vihreiden edustajana Tapahtumien Yhteisöllinen Espoo -ohjelman ohjausryhmässä. Ohjelma on ollut tukemassa erilaisia tapahtumia niin Sellon katolla olleesta kesäterassista Espoo-viikon pop-uppeihin.
Marraskuussa minut nimettiin vihreiden ehdokkaaksi eduskuntavaaleihin Uudeltamaalta. Se päätös värittää ainakin 2023 alkupuolta äänestyspäivän ollessa 2.4., mutta toisaalta voi sanoa että hyvin samoilla astioilla pyöritään. Elämme nyt keskellä energiakriisiä, ja kestävän yhteiskunnan rakentamisessa energiaratkaisut ovat yksi aivan oleellinen osa. Energian tuotanto, vetytalous, teollisuuden uusiutuminen, kansallinen visio ja miten EU:n isojen jäsenmaiden kanssa pelataan siten että emme jää vain matalan jalostusasteen tuottajaksi ovat ihan samoja asioita kuin minkä kanssa olen tekniikan puolelta työskennellyt. Joten tästä on hyvä jatkaa.
Ville Tulkki 